Vaikka presidentinvaaliprosessi sujui ehdokkaiden välisen tunnelman kannalta sopuisasti, samaa ei voi sanoa somen ja kunnioitettavankaan median käyttäytymisestä. Vaaleja ei käyty taistelun, vaan kohteliaisuuden merkeissä. Kun Alexander Stubb on nyt asettunut tasavallan presidentin tehtäviin, Otava kiirehti ottamaan tarkalleen alkuperäisen kaltaisen, uuden painoksen Stubbin vuonna 2017 ilmestyneestä elämänkerrasta Alex – sisältö alkusanoja myöten sama.
Kirja päättää kerrontansa, kun Petteri Orpo haluaakin aikaistetussa aikataulussa kokoomuksen puheenjohtajaksi. Väistymään joutuva Stubb olisi halunnut vielä jatkaa vuoden, mutta Orpo katsoi oman ja puolueen edun vaativan vetäjän vaihdosta. Vaikka Stubbille asiaa koskeva puhelu olikin ikävä yllätys, hän saa itselleen ja perheelleen pakollisen, mutta onnellisen elämän muutoksen.
Edellä mainitun kaltaisia tunnekuohuja kirjoittajapari Karo Hämäläinen ja Stubb osaavat kuvata taidolla. Teksti vie lukijan Stubbin pään sisälle. Tilanteita – hyvinkin yllättäviä ja makaabereita, mahtuu teokseen paljon. Politiikan ytimessä eläminen on ajoittain puuskittaisissa käännöksissä elämistä ja yritystä selvitä niistä. Mutta Stubb ilmaisee tukensa Orpon ylösnousulle ja astuu itse ulos kansainvälisiin tehtäviin, pois kotimaan politiikasta.
Kyllä Alexander Stubbin siihenastinen ura olikin ollut – paitsi menestystä, myös ajoittaista rääkkiä. Hänet pelastivat onnelliset yksityiselämän olosuhteet, huolenpito omasta henkisestä ja fyysisestä kunnosta sekä kadehdittava ahkeruus: halu oppia aina lisää. Välillä tarmo ja ahkeruus alkavat vaikuttaa maaniselta: ennen vaaleja kuuden viikon aikana kaksi vapaata päivää, 42 päivän aikana yli 200 esiintymistä! Ja kun tärkeä puoluekokous on edessä, hän soittaa yli kuudelle sadalle kokousedustajalle, joista osa alkaa jo pudistella päätään.
Kun journalistien itsekritiikki pettää
Vaikka kyse onkin liki kroonisen optimistin elämäkuvauksesta, paljon Stubbin oli onnistumistensa ohessa kestettävä. Politiikassa mukana oloa on kuvattu mutapainiksi, sanaa Stubb ei käytä. Mutta mainiosti termiä käytti edesmennyt tiedustelueversti Martti J. Kari elämänkerrassaan. Kari kuvaili tuntojaan tilanteessa, jossa vastustaja kylvää valheita:
”Sanonnan (=mutapaini) mukaan sian kanssa ei koskaan pidä ryhtyä painimaan, koska molemmat likaantuvat ja vain sika tykkää”.
Stubb joutui jopa ulkonäköasioissa piikittelijöiden silmätikuksi. Yksi valokuva lapsuudesta kertoo, että jo tuolloin hänellä oli hyvät valkoiset hampaat. Syykin selviää: käytti tuttia vielä viisivuotiaana. Kun häntä vähätelleillä ei pahempaa ollut, Image-lehden toimittaja Kaarina Hazard – alatyylin palkitsematon mestari – aloitti eläinvertaukset ja ulkonäön kommentoinnin: ”nököhampaat”, ”ilahtunut orava”.
Helsingin Sanomien tuleva päätoimittaja Laura Saarikoski (entinen) siitä rohkaistuneena lohkaisi: ”Benin talli sai uuden hirnuvan oriin”, ”hyvähampainen suittu tohtori, joka melkein hirnahti”, ei halunnut ”puuttua johtajaraviin”. Varmaan myös tuosta silloin vielä nimeltään Pekonen nostettiin päsmäröimään HS:n poliittisia tavoitteita tilanteessa, jossa Stubb vasta otti ensiaskeleitaan politiikan parissa EU-vaaliehdokkaana. Myös Hbl osallistui pieksentään: pääkirjoitustoimittaja Björn Månsson julisti: älkää äänestäkö Stubbia, koska ei menisi läpi. Läpi silti meni. Ystävä lohdutti edessä olevasta: sitä se tulee olemaan.
Kell’ onni on, se onnen kätkeköön
Median käyttäytyminen tulisi tämänkin lukeman perusteella asettaa mielentilatutkimukseen. Mistä johtuu, että olosuhteiden oikein litistäessä yksilöä, hän ansaitsee surullaan valtamediassa neljän sivun mittaisen voivotuksen. Kun joku toinen onnistuu ja siitä osaa vieläpä riemuita, sen tämän harmaan maan kadehtiva media katsoo melkein synniksi.
Kirsi Piha Subbin kampanjavastaavana pelkäsi, että tämän ura tulisi aikanaan päättymään siihen, että tämä luottaa liikaa ihmisiin. Stubb tuohon: ”Hyvä niin. Luotan mieluummin siihen, että luotan kuin että en luota”. Piha on kirjan monista Stubbin ylistäjistä.
Julkisuus tuottaa harmia ja jopa vaaratilanteita. Media ilahtuu vääriä tietoja niitä saadessaan. Ilta-Sanomien toimittaja jankutti: ”Onko teillä ollut neljä vuotta lastenhoitaja, josta ette ole maksaneet veroja”?
Vaati melkoisen työn todistaa, että asiassa ei ollut perää. Paljastui, että muuan keskustan kuntavaaliehdokas oli kokenut henkisesti kovia: lastenkodin hoitajana ollut puoliso oli lähtenyt läiskimään ja miesparka halusi kostaa exälleen ja siinä sivussa Stubbille. Hoitaja ei kuuna päivänä ollut edes astunut heidän kotiinsa.
Tulevaisuutta odotellessa
Alexander Stubb valittiin vakaan ja luotetun Sauli Niinistön seuraajaksi. Haaste on mittava, ennuste kirjan perusteella lupaava. Jos seuraa tiedotusvälineiden käyttäytymistä nyt, toimittajakunnan asennetila on rauhallinen ja odottava: ”Antaa sen aloittaa, katsotaan”.
Mielenkiintoista on nähdä, minkälaisen tapakulttuurin uusi presidentti valitsee. Urho Kekkonen hallitsi kuin luja, vanheneva isäntä, Mauno Koivisto liittoutui pitkälti Helsingin Sanomien kanssa antaen lehdelle erioikeuksia, Martti Ahtisaari kohteli mediaa viileän tasapuolisesti ja alkoi ärsyttää. Tarja Halosessa yhdistyi kaksi armeijamme ylipäällikkyyden kannalta karmeata aateasetelmaa: utopia sosialismista ja pasifismi. Hän eli ikuisessa kiitollisuudessa Erkkojen hoville.
Sauli Niinistön aikana naapurimaamme riisui naamionsa, liityimme Natoon, kuten Ruotsi jonkin ajan kuluttua. Se oli tehtävä, vieläpä historiallisen suuren yksimielisyyden vallitessa. Ja nyt sisäpolitiikkamme riitelijät alkavat rukoilla, että presidentti tukistaisi kaikkia tukasta tavattoman tasapuolisesti.
Alexander Stubb & Karo Hämäläinen: Alex. Otava 2017, uusintapainos 2024.
