Suomen julkinen talous korahtelee. Huono tilanne myönnetään kohtuullisen laajasti, mutta keinoista, joilla tasapainottamista yritetään hakea, ei vallitse yhteisymmärrystä. Railo hallituksen ja opposition välillä kasvaa.
Itse kuulun siihen kasvavaan joukkoon, joka kovin harvoin pystyy seuraamaan poliittista keskustelua televisiossa. Radiossa mielipiteiden rauhallinen esittäminen vielä jotenkin sujuu, mutta kameroiden surratessa järki katoaa kovin usein. Ylivoimaisesti heikoin lenkki on eduskunnan kyselytunti. Sitä en ole kyennyt katsomaan moneen vuoteen.
Kaikissa demokratioissa hallitukselle kuuluu vastuu ja oppositiolla on peruuttamaton oikeus olla huikentelevainen, ja esitellä ratkaisumalleja, joihin se ei missään tapauksessa usko itsekään, mutta toiveissa on, että kansalaiset uskovat ja gallupkannatus sitä kautta kohenisi.
Aivan viime aikoina vastaan on kuitenkin tullut mielipiteitä ja ehdotuksia, joihin tutuessa on herännyt hämmennys siitä, että niiden esittäjä ihan oikeasti uskoo näkemykseensä. Kun perusasiat ovat hakusessa, esimerkiksi Sitran pitäisi entistä enemmän miettiä, mitä asioita päättäjille painotetaan talouspolitiikan johtamiskursseilla.
Ehkä eniten metsässä ollaan verotuksesta puhuttaessa. Suomen veroaste on Euroopan kolmanneksi kirein. Silti jatkuvasti pidetään yllä puhetta siitä, että ”jotkut eivät osallistu” hyvinvointivaltion ylläpitoon. Tietenkin, jos tavoitteena on, että jokaiselle jää tulotasosta riippumatta sama rahamäärä käteen, ”tehtävää vielä on.” Mutta ehkä joskus näiden veroneropattien pitäisi miettiä myös sitä, mitä ponnistuksia ja uhrauksia ihminen on tehnyt hyvätuloiseksi päästäkseen. Ja vaikka kaikkien hyvätuloisten veroprosentiksi määrättäisiin 100, ei ongelma laukea. Suomessa on vauraita ihmisiä niin valitettavan vähän.
Politiikasta on yhä enemmän tulossa ammatti muiden joukossa. Eduskuntaan tullaan usein hyvin vähäisellä työkokemuksella, ja silloinkin, kun sellainen on, se on hankittu politiikan liepeiltä tai julkisrahoitteisessa työpaikassa, jossa ei kohtaa talouden realiteetteja. Kun tähän yhdistyy noin kahdenkymmenen vuoden korottomien lainojen ajanjakso, ei ole mikään ihme, että todellisuuden ymmärrys on hukassa.
Olen itse leikitellyt ajatuksella, että eduskuntaan voisi pyrkiä vasta, kun on kolmen tai neljän vuoden verran johtanut alle 10 000 asukkaan kunta menestyksellisesti, siis virkamiehenä, ei luottamushenkilönä. Kuntajohtajan ura on Suomen paras paikka julkisessa hallinnossa opetella taloutta ja vastuun kantamista.
Takavuosina eduskunnassa oli monta teollisuuden pääluottamusmiestä. Se oli joukko, joka oli tottunut päättämään: ensin piti sopia palkkaratkaisu työantajan kanssa ja sitten myydä se työtovereille. Siinä tehtävässä oppi taatusti enemmän kuin projektikoordinaattorin työssä lastulevypöydän ääressä.
Päättäjien todellisuudesta irtoamisen ohella huolestuttaa kokoomuksen ja SDP:n kasvavat näkemyserot. Olin itse Lipponen-Niinistö -hallituksessa, joka myös saneerasi julkista taloutta. Mikäli oikein muistan, suuria periaatteellisia linjariitoja ei ollut. Miksi nyt on toisin?
En usko, että ristiriidat ovat edelleenkään sovittamattomia, mutta kansalaisista niin saattaa tuntua, ja se herättää levottomuutta. Suomi on ikään kuin jakautunut kahtia. Olen ihaillut Riikka Purran uskallusta mennä tulta päin, mutta suurin vastuu tulevaisuudessa kuuluu Petteri Orpon ohella Antti Lindtmanille. Suomen julkinen talous ei toivu, ellei kokoomuksella ja demareilla ole suunnilleen yhteistä näkemystä siitä, kuinka se tehdään.
