Kokoomuksen 1970-luvun ns. remonttimiehiä jopa romantisoitiin. Kuinka he pyrkivät puolueen haltuunottoon sosiaalinen valintatalous ohjelmanuoranaan ja muotoutumaan mahdottomaan – hallituspuolueeksi. Tavoitteet olivat taitojen ulko- ja yläpuolella, vaikka ryhmäkunnan kärkihahmo, oikeustieteen tohtori Juha Vikatmaa edusti sen ajan nuoren politiikanteon valovoimaisinta tuotetta.
Historioitsija tohtori Riku Keski-Rauska on ehtinyt jo kunnostautua kahden merkittävän politiikan patsaan, kokoomuksen puheenjohtaja ja ministeri Ilkka Suomisen sekä suomettumisen YYA-ajan oppositiopoliitikko Georg C. Ehrnroothin elämäkertojana. Tunnelma-asetelmat huhtikuussa julkaistussa Juha Vikatmaan elämäkerrassa ovat täysin erilaiset – kokoomuslaisten remonttimiesten ideologi sairastui henkisesti kesken kiivaan poliittisten taistelujen ja päätti päivänsä vasta 33-vuotiaana kesämökillään Kustavin saaristossa.
Juha Vikatmaan eväät kotoa käsin olivat sekä erinomaiset että erinomaisen huonot. Hänen vanhempansa kylvivät poikaansa kovan itsensä kehittämisen pakon ja liki sairaalloisen kunnianhimon. Uskonnollisen kodin – sekä isä että äiti tiukkoja teologeja ja opettajia – painolasti tuntuu niin suurten onnistumisten kuin pettymysten kohdatessa. Karmeimmillaan kirja liikkuu vanhempien raadollisuutta kuvatessaan. Juhan solmima avioliitto on heidän mielestään alusta pitäen väärin. Vanhat Vikatmaat osoittavat inhoaan miniäänsä kohtaan kaiket vuodet.
Lukijaa tuo kauhumaalailu houkuttele moralisointiin. Keski-Rauskan tutkimus todistaa historioitsijan kykyä myös kaunokirjalliseen ilmaisuun, mieleen tulevat klassikkojen kuvaukset perhetragedioista ja ihmisten välisestä, kroonisesta vihasta, siitä miten ihminen litistetään. Toisaalta, eräs oman sukuni edesmennyt rovasti julisti: lasta on kasvatettava vihassa ja rakkaudessa. Nyrjähtäneessä tapauksessa kyse on kuitenkin sadistisesta vallankäytöstä perhepiirin sisällä.
Hallitukseen päästävä
Avaintodistajia Vikatmaa-elämänkerran henkilögalleriassa ovat edesmennyt Juhan ensimmäinen vaimo, veli Tapio, toinen vaimo Eeva Kuuskoski-Vikatmaa, kirjeenvaihto sekä joukko kokoomuslaisia vaikuttajia. Kimmokkeen Keski-Rauska Vikatmaa-aiheeseen sai laatiessaan Ilkka Suomisen elämänkertaa tämän vielä eläessä.
Kirja ei syvällisesti perehdy remonttimiesten filosofiaan. Toki tekstissä vilahtaa ”sosiaalinen valintatalous” yhtenä työkaluna muotoiltaessa sisältöä ja perusteita suurissa kokoomukseen kohdistuvissa muutoksissa. Hyökkäykset ukko-kokoomusta vastaan saavat 1970-luvun alkuvuosina aikaan tiivistyvän vastarinnan. Kohteena on puolueen oikeistosiipi, varsinkin Raimo Ilaskivi.
Löytyypä puoluetoimiston sisältäkin kapina-ainesta. Toimittaessani puolentoista vuoden ajan Iltaset-lehden pääkirjoitussivua ja hankittuani sen kolumnistiksi Vikatmaan, puolueen tiedotuspäällikkö kutsui puhutteluun: ”Ilaskiveä ei sitten saa mainita myönteisissä merkeissä”. Samaa koin Kanava-lehden toimitussihteerinä, kun Suominen tuomitsi päätoimittajalle lehden sisällön olevan vastoin Suomen etua. Puolueen sisäisen voimainmittelön jatkuessa kärsivällisyys ja harkintakyky alkoivat remonttimiehillä pettää.
Miten paljon remonttimiesten tavoitteiden rapistumiseen vaikutti se, että he tuntuivat rakastavansa hallituspuolueita enemmän kuin omaa puoluettaan? Tarkoitushan oli hajottaa oma leiri niin, että kokoomus olisi hajonnut kahtia, ja siitä eronnut oikeistosiipi olisi muotoutunut valtakunnalliseksi sylkykupiksi. Jopa Kalevi Sorsan he päästivät mesoamaan siitä, mitä kokoomuksen nyt pitäisi tehdä. Samoin Vikatmaa kysyy Kekkoselta: tulisiko erota ja liittyä keskustaan? Kekkonen onneksi siihen, että älkää, kepu on vielä oikeammalla kuin te.
Paasikiven-Kekkosen ja Ahti Karjalaisen linja???
Suomettuminen oli sisäpolitiikan lahottamista. Juha Vikatmaa pyrki falanginsa kanssa saamaan vallan kokoomuksessa ja päästä sitä kautta pakkomielteisesti hallitukseen. Matkaa oli vielä oleva puolisentoista vuosikymmentä, eikä se tapahtunut uuden keskustahenkisen K-80-puolueen haaveilulla. Tavoitteen toteutuminen edellytti hyviä suhteita Tehtaankadun suurlähetystön, KGB:n ja Kremlin suhteen. Sama ilmeni imelänä myös Keski-Rauskan Suominen-elämänkerrassa. Nyt jälkiviisauden linssien läpi tuijotettuna kuvio iljettää.
Ahti Karjalaiseen kohdistuva uskonomainen kunnioitus sai kokoomusnuorten keskuudessa aikaan merkillisiä taktisia hikihelmiä. Haastatellessani aikoinaan kirjailija Paavo Rintalaa – jolla oli kovan luokan Neuvosto-suhteet – hän naureskellen kertoi, kuinka oli avannut jotakin luukkuja kokoomusnuorille Leningradissa. Samalla hän kertoi neukkujen nimittelevän liehitteleviä porvareita paskansyöjiksi. Niinpä kokoomuslaisetkin – moni yhä edelleen – alkoivat kehuskella luottamuksellisilla kotiryssäsuhteillaan.
Muutokset Juha Vikatmaan luonteenpiirteissä kirja kertoo kaunistelematta. Tunnekäyrä alkoi mutkitella kuin vuoristorata. Vihanpuuskat rikkoivat ihmissuhteita ja söivät uskottavuutta. Harri Holkeri puolueen puheenjohtajana oli saanut jo tarpeekseen, moni muu vähitellen. Vikatmaa uhrasi itsensä suhteettomille valtapyrkimyksille, politiikan väännöille ja heivasi samalla huomiokentästään syrjään oman perheensä.
Kertomus vääntäytyy luonteeltaan kuin kuvaukset entisaikojen suurten miesnerojen elämästä: päähenkilö yksin ja ensin, aviopuoliso ja lapset, kaukana sivussa, roolina lohduttaa hetken verran ihailtua mestaria. Eikä tämän surullisen tarinan kirjoittajaksi tarvittu edes militanttifeministiä vaan todella hienoksi tiedon ja tunteiden välittäjäksi osoittautunut historiantutkija Riku Keski-Rauska.
Riku Keski-Rauska: Kasvonsa peittänyt mies. Juha Vikatmaan elämä. Docendo 2024.
