Kuka on äänessä, kun asiantuntija puhuu? Liian usein saamme median välittämänä pätevien näkemysten sijaan subjektiivisia mielipiteitä, tutkimustulosten sijaan ennakkoluuloja.
Nyt media luo ja ylläpitää asiantuntijakuplaa.
On hyvin helppo ymmärtää ulkoministerin turhautuminen kun hän sanoi: ”Ulko- ja turvallisuuspoliittinen tutkimus ei palvele päätöksentekoa. Me saamme enemmän mielipiteitä kuin analyyseja.” (HS 26.7.2014)
Tuomioja on epäröimättä oikeassa. Hänen lausunnoistaan huomaa, että häneltä yliopisto-opinnot eivät ole jääneet kesken.
Uhraamme melkoiset varat esimerkiksi Ulkopoliittiseen instituuttiin tai Aleksanteri-instituuttiin, mutta emme saa rahoillemme vastinetta pätevinä analyyseina. Maksamme liian kalliin hinnan mielipiteistä.
Politiikan pitää kuitenkin olla tosiasioihin perustuvaa, varsinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan.
Median tulevaisuus on taattu vain jos saamme niiltä nykyistä syvällisempiä olennaisuuksia.
Miksi journalistit tieteilijöitä haastatellessaan kääntyvät niin usein alan kehnoimpien edustajien puoleen? Eikö pitäisi haastatella parhaimmistoa!
Todellisten asiantuntijoiden sijaan reportterit haastattelevat opintonsa juuri ja juuri kunnialla suorittaneita, mahdollisesti jopa väitelleitä, tosin kehnohkot arvosanat väitöskirjastaan saaneita, hölöttäjiä.
Tyypillistä näille julistajille on, että heillä ei juuri ole akateemisesti pätevöittäviä tutkimusnäyttöjä, kuten kansainvälisissä tieteellisissä aikakauskirjoissa julkaistuja artikkeleita tai kunnollisia monografioita. Sikäli kuin näillä omatekoisilla guruilla ylipäänsä on julkaisuja, ne on julkaistu vähäpätöisillä foorumeilla, joilla käsikirjoituksen tieteellisyyttä ei etukäteen kenties lainkaan varmisteta.
Nämä tutkijoina esiintyvät mielipideautomaatit eivät ole tieteellisessä mielessä laatuvarmistettuja.
Julkisuudessa esiintyy Venäjä-asiantuntijoina henkilöitä, jotka eivät osaa venäjää ja politiikan asiantuntijoina henkilöitä, joilla ei ole lainkaan valtio-opillisia opintoja sekä turvallisuuspolitiikan tietäjinä henkilöitä, jotka eivät tunne nykysodan keinoja ja välineitä ja kansainvälisen politiikan asiantuntijoina heppoisia sanailijoita, joilla ei edes ole eläviä yhteyksiä ulkomaisiin kollegoihinsa.
Yhteistä näille vale-asiantuntijoille on epärealistinen käsitys omista taidoistaan: Kuvittelevat olevansa mojovasti tietävämpiä kuin todella ovat.
Nämä paremmintietäjät yleensä vain hokevat asioita, joita ovat lukeneet lehdistä, kuulleet radiosta tai nähneet televisiosta. Uusia oivalluksia heiltä on turha odottaa. Heidän lausuntonsa eivät yleensä tuo mitään tiedollista arvonlisää.
Melkein poikkeuksetta he kertovat, mitä toivovat, toimittajien kysyessä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. He ovat enemmän asiantunteilijoita kuin asiantuntijoita.
Nämä ässät uskottelevat olevansa perillä asioista, vaikka tyypillisesti heidän tietonsa ovat heikot. Nämä kotikutoiset virtuoosit kuvittelevat pätevöityvänsä asiantuntijoiksi samassa suhteessa kuin heitä haastatellaan. He eivät käsitä, että heistä julkaistut haastattelut lähinnä poistavat heitä koskevan epävarmuuden siitä, ovatko he päteviä tietäjiä vai eivät.
Oheisseurauksena he tulevat heittäneeksi synkän varjon ansioituneiden tutkijoiden ylle. Laajalla yleisöllä ei ole keinoja erottaa jyvät akanoista, varsinkin kun vain akanat esiintyvät julkisuudessa. Yleisö ei pysty arvioimaan tieteilijänä esiintyvän pajattajan laadukkuutta tieteilijänä.
Usein mediassa taajaan esiintyvät hölöttäjät eivät ole akateemisesti pätevöityneitä tutkijoita, vaan tyypillisesti ansioita vailla olevia pop-up-velhoja. Heiltä usein puuttuu alansa hallinta, syvällistä perehtyneisyyttä omaan tieteenalaansa heillä ei juuri ole. Akateemisissa virantäytöissä he eivät pärjää, koska meriittejä heillä ei ole.
Lähdekritiikki on useille guruille tuntematonta. Mekaanisesti he vain toistelevat muualta omaksumaansa kyselemättä, vastaavatko esitetyt kannat tosiasioita vai eivät.
Median ei uskottavuutensa takia kannattaisi haastatella nollatutkijoita, sillä se murentaa viestinnän uskottavuutta.
Kupla-asiantuntija, varsinkin jos hän esiintyy akateemisena kansalaisena, tekee yliopistosta arvauspajan ja siten surkastuttaa tieteen asemaa. Tiede ei suuren yleisön silmissä kohta eroa hölötyksestä.
Kupla-asiantuntija, joka esiintyy asiantuntijana sitä olematta, syyllistyy petokseen: hän johtaa yleisöjään harhaan. Petos on rikos, jossa tekijä hankkii toista erehdyttämällä tai erehdystä hyväksikäyttämällä oikeudetonta hyötyä ja siten aiheuttaa vahinkoa erehtyneelle.
Ammatillisia ansioita vailla olevan kupla-asiantuntijan suhde asiantuntijaan on sama kuin valelääkärin suhde lääkäriin.
Toinen toistaan pinnallisimpia pika-arvioita suoltavat hölöttäjät, saavat pätevät tieteilijät kokemaan myötähäpeää ammattikuntansa puolesta.
Ikävällä tavalla näitä kommentoijia yhdistää teorioiden jokseenkin täydellinen puuttuminen ja se, etteivät päätelmänsä perustu varsinkaan määrälliseen dataan, jota oltaisi tieteellisillä menetelmillä analysoitu.
Päinvastoin mielipiteitä tarjotaan aineistoista, teorioista ja menetelmistä riippumatta, mutta kuitenkin ikään kuin tieteen arvovallalla.
Pajattajien medialausunnot ovat alan ammattilaisille arvottomia ja yhteiskunnallisessa katsannossa kokonaisvaikutukseltaan negatiivisia.
Matti Wiberg on valtio-opin professori Turun yliopistossa.
