Kommunistiset itäblokin maat rajoittivat kansalaistensa liikkumista monin tavoin.
Se on tavallista totalitarismissa. Moni muistaa, miten Neuvostoliitossa tarvitsi luvan byrokraatilta jopa matkustaakseen oman maansa toiseen kaupunkiin.
Olen pitkään säilyttänyt Waldemar Hanaszin tätä kirjoitusta Cars and Communism. Siinä kerrotaan, miten kommunistimaissa halutuimpia ammatteja olivat esimerkiksi urheilija, tutkija, toimittaja ja taiteilija, sillä vaikka järjestelmä heitä painostikin, saattoi niissä päästä matkustamaan. Hetkellisenkin vapauden tunteminen on suurta. Se on ihmisyyttä.
Ammattien loistoa vähitellen vähensi yksityisautojen vääjäämätön yleistyminen. Se puolestaan iski korville dogmaa yksityisomistuksesta luopumisesta. Auton omistajalle syntyi valtion kontrollin ulkopuolella ollut oman elämän piiri, niin pieni kuin se sitten olikin. Tämä liikkumisen ja oman vapauden kokeminen, mobiliteetti, ei ollut vähäinen tekijä kommunismin kaatumisessa.
Liikkumisen vapaus on saman luokan megatekijä yhteiskunnan kukoistuksessa kuin tiedon vapaa kulku, joka itse asiassa onkin sen sukulainen.
Kommunismi kaatui. Ei ole kauhean kaukaa haettua sanoa, että auto sitä kaatoi.
Kolmas matkustaja
Suomessa istuvan hallituksen ohjelmassa on nyt lause ”Selvitetään satelliittipaikannukseen perustuvien tienkäyttöjärjestelmien käyttöönottoa”. Tässä Talouselämän jutussa kerrotaan, miten vihreät iloitsivat asian kirjaamisesta hallitusohjelmaan.
Liikenneministeriön asettama ”oikeudenmukaista ja älykästä liikennettä selvittävä työryhmä”, jota vetää Jorma Ollila, kannattaa tilannekatsauksessaan kilometriveromallia. Kilometriveromalli merkitsee autojen seurantaa. Seuranta merkitsee kaikkien henkilöautojen kaikkien ajojen tallentamista pitkiksi ajoiksi esimerkiksi verottajan tietokantaan. Myös esimerkiksi ruuhkamaksujen vuoksi pitää kulloinenkin sijaintisi tietää ja tallentaa.
Tässä kontrollissa ei ole kyse sen luokan asiasta kuin esimerkiksi ammattikuskien kilometrien tallentumisesta piirturille tai puheluiden tallentumisesta operaattorille. Tätä ei voi verrata myöskään turvavöihin, tiepönttöjen kameravalvontaan, regulaatioon tai nettijälkiesi yksityisyyteen. On kyse paljon isommasta.
Tästä on kohuttu. Mutta on kyse kohuakin isommasta.
Ollaan luomassa tilanne, jossa valtio on läsnä meidän kaikkien jokaisessa automatkassamme. Kaikki tallentuu. Reaaliaikainenkin on seurattavissa. Meidän kaikkeen liikkumiseemme pääsee siten myös vaikuttamaan.
Tästä ehkä unelmoitiin sosialistimaissa, jos osattiin.
Jos asia edistyy, se edistyy ensin pikkusormi antamalla ja etenee vähitellen, valtion rahantarpeen ja kriisien myötä.
Jossain vaiheessa tulee päivä, jolloin verottaja voi määrätä Sinulle kiintiön sallittuja kilometrejä, joiden ylittämisestä rangaistaan. ”Autollanne ei saa enää ajaa tänä vuonna.” Valtion datalaitteen häirinnästä rangaistaan ankarasti. ”Poikkesitte reitiltänne toissa viikolla 40 km. Olkaa hyvä ja täyttäkää oheinen selvitys.” Poliisi pääsee seuraamaan ylinopeuksia reaaliajassa ja laskuttamaan ne automaattisesti – senhän me lainkuuliaisina hyväksymme? Valtion, Ylen ja ympäristöviranomaisen autot tietysti saavat erivapaudet. Hakkerit vievät autostasi luvallisia kilometrejä itselleen ja myyvät niitä. Tieto olinpaikoistasi on kenen tahansa ostettavissa tiskin alta. Seurantamahdollisuuksien sovellukset ja mahdollisuudet ylittävät tämän päivän käsityskyvyn.
Veromallin keskeiseksi tavoitteeksi on kerrottu ”liikenteen ohjaaminen” maksuilla. Siis: viranomainen näkee mihin kellonaikaan liikut ja laskuttaa sen mukaan. Minä taas voin seurata vaimoni ajoja. ”Saahan näitä sijaintitietoja käyttää markkinointiin?” Työnantaja seuraa jokaista liikettäsi työsuhdeautolla.
Autoilun vapauden loppumista on usein julistettu, mutta näin se saattaa tulla todeksi.
Edelliset eivät ole kauhuskenaarioita. Ne mahdollistetaan kilometriveron ja satelliittivalvonnan myötä, ja silloin niitä myös toteutetaan jonain päivänä. Jotain syytä niiden perusteluksi keksitään kyllä. Emme tiedä miten monen vuoden päästä niin tapahtuu, mutta niin tapahtuu.
Autostasi tulee valtion hallitsema väline.
Jorma Ollilan työryhmän sihteeri puolusteli maanantaina A-studiossa, että ”verottajalle päätyisi lopulta tieto ainoastaan ajettujen kilometrien kokonaismäärästä” ja että ”yksilönsuoja voidaan taata”. Hän puhui työnsä puolesta. Todellisuudessa Sinulta perittävät verokilometrit on kyettävä tarkistamaan, joten jokainen matka täytyy tallentaa. Silloin joku näkee ne, ja silloin yksilönsuojaa ei ole. Vai lähdetäänkö siihen, että verottaja arvioi Sinulle lätkäistävän kilometriveron – ja silloinhan ei mikään voi mennä vikaan? (No. Wait.)
Suuret suunnitelmat vaikuttavat olevan pitkällä. Ensi vuonna hanke pilotoidaan.
Hengen salpaus
Uuden Suomen mukaan valtio puuhaa ajodatan keräämistä jokaiseen autoon tulevalla ”monitoimilaitteella”, jota kaupataan myös navigaattorina, sääpalveluna ja muilla ominaisuuksilla. Niiden siis katsotaan olevan valtion bisnestä. ”Monitoimilaite” tarjoaisi autossa istujalle myös joukkoliikenteen aikatauluja. (Eikö ministeriössä ole kuultu kännyköistä?)
Tämä on täyttä hulluutta.
Kaikkinensa kyseessä on hanke, joka voi osua syvälle markkinatalouden sydämeen.
Ihmisten ja tiedon liikkuvuus on yhteiskunnan moottori. Kontrolli salpaa sen henkeä.
Nokian nousu tehtiin 1990-luvulla telemarkkinoiden vapauttamisen pohjalle. Sen kokeneiden ihmisten voisi kuvitella ymmärtävän, miten vakava asia vastakkainen toimi on.
Yhteiskuntaa ollaan muuttamassa. Jos tälle tielle lähdetään, voiko autoilu enää olla vapautta liikkua?
Entä eikö samaan suuntaan mennä jo odotettavissa olevilla iloisilla kompromisseilla, joissa esimerkiksi kerran vuodessa joutuu ilmoittamaan viranomaiselle verotusta varten omat ajetut ajokilometrit?
Ja kaikkea tätä, sosialismiakin pitemmälle kehitettyä valvontaa, puuhataan Nokian ihmettä johtaneen henkilön johdolla. Hei Jorma Ollila – mitä te oikein teette?
Kirjoittaja Juha-Pekka Tikka on Verkkouutisten ja Nykypäivän politiikan toimittaja.
