Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtajan Torsti Sirénin Nato-myönteisestä lausunnosta on noussut jonkin asteinen meteli.
Sirén arvioi torstaina STT:lle, että uskottava ja ennaltaehkäisevä sotilaallinen pidäke Venäjää vastaan on mahdollista saada vain liittymällä Natoon ja pitämällä oma puolustus kunnossa.
Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps.) närkästyi Sirénin lausunnosta. Hän katsoi perjantain Iltalehdessä everstiluutnantti Sirénin ylittäneen valtuutensa puuttumalla tällä tavoin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.
”Hänellä ei ole sellaista asemaa, että hän voisi tällaisia ohjeita julkisesti antaa”, Niinistö paheksui lehdelle.
Niinistö oletti myös Sirénin puhuneen ”suulla suuremmalla” ja kyseli, keneltä hän oli saanut luvan puhua näin.
En ymmärrä Niinistön närkästystä. Toki Sirénin lausunto oli sieltä suunnalta poikkeuksellinen, mutta samalla reipas asiantuntijanäkemys. Parhaimmillaan se tuo lisäarvoa kotoisen tuttuun eipäs-juupas-Nato-keskusteluun.
Leimoja lyödään otsaan
Reippaita Nato-kannanottoja edelleen vierastetaan suomalaisissa asiantuntija- ja tutkijapiireissä.
Haastattelin helmikuun alussa Ulkopoliittisen instituutin vanhempaa tutkijaa Charly Salonius-Pasternakia. Puhuimme paljon Natosta, josta hänellä tuntui olevan kaikkea muuta kuin pahaa sanottavaa.
Suoraan kysymykseen, kannattaako hän Suomen Nato-jäsenyyttä, hän ei suostunut kuitenkaan vastaamaan.
Perustelu kuului näin: ”En ole koskaan vastannut siihen kysymykseen enkä tule vastaamaan. Se leimaa ihmisen täällä Suomessa täysin. Ja toiseksi, kun minun tutkijana pitää voida argumentoida Natosta niin puolesta kuin vastaankin, se on tavallaan myös työsuojeluasia”.
Hyvä esimerkki Nato-leiman otsaansa saaneesta miehestä on puolustusministeriön entinen ylijohtaja Pauli Järvenpää, jota olen haastatellut tulevan viikon Nykypäivään. ”Puolustusministeriön Nato-haukka” ja ”Varsinainen Nato-intoilija” olivat etenkin vasemmistopoliitikkojen huulilla.
Asiantuntemusta keskusteluun
On kummallista, jos turvallisuuspolitiikan asiantuntijat, tutkijat ja virkamiehet joutuisivat seuraamaan sivusta kotimaista Nato-keskustelua.
Moni suomalainen kuuntelisi varmaan mieluusti enemmänkin, mitä strategian laitoksella tuumataan Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.
Tähän saakka kun suomalaisille on lähinnä toisteltu, ettei Nato-jäsenyys ole ajankohtainen. Miten kansalaiset voivat tällaisessa ilmapiirissä edes muodostaa kantaansa asiaan?
Toki kyse on poliittisista päätöksistä, joihin alan asiantuntijat voivat antaa kuitenkin eväitä.
Vai onko sittenkin niin, että tietyissä poliittisissa piireissä juuri tätä pelätään? Että Natosta ryhdyttäisiin puhumaan ihan oikeilla argumenteilla, puolesta ja vastaan?
Tuntuu siltä, että ennen kuin Suomessa päästään edes kunnolliseen Nato-keskusteluun, ensin pitäisi päättää, ketkä tällaista keskustelua saavat käydä?
Ei vaikuta oikein nykyajan demokratialta.
Kirjoittaja Satu Schauman on Nykypäivän ja Verkkouutisten politiikan toimittaja.
