Talouskurjuuden syventyessä huutelut Euroopan keskuspankin suuntaan löysemmän rahapolitiikan puolesta voimistuvat, niin oikealla kuin vasemmalla. Nyt olisi syytä avata miltä osin rahan määrän lisääminen on vastaus ongelmiimme. Mistään taikasauvasta ei valitettavasti ole kysymys.
Samalla tavalla kuin energia säilyy suljetussa systeemissä, ei rahakaan katoa maailmasta, jos sitä luodaan nettomääräisesti lisää. Valtiot ja kunnat voivat verotuksella imuroida osan pois markkinoilta, mutta silloinkaan tuo raha ei poistu ”systeemistä”, vaan suuntautuu julkisen sektorin taseisiin. Ne ovatkin viime vuosina kiitettävästi paisuneet.
Markkinoilla raha hakeutuu puolestaan sinne, missä sen uskotaan tuottavan eniten. Vahvasti yksinkertaistaen: köyhän taskusta se katoaa vuokriin ja päivittäisiin elintarvikkeisiin, keskiluokan taskusta se menee asuntolainan lyhennyksiin ja rikkaiden taskusta se suuntautuu sijoituksiin, joiden uskotaan tuottavan edes nimellisesti jotain. Jos näiden kulutus- ja sijoituskohteiden määrä tai laatu ei vastaavasti nouse, rahan määrän lisääminen ei tee muuta kuin nostaa niiden hintoja. Paluu alkupisteeseen.
Mitä enemmän halpaa rahaa on saatavilla, sitä enemmän otetaan velkaa ja sitä enemmän otetaan myös riskejä. Jos riskitön sijoitus tuottaa nollakorkoa, on sijoittajalla suuri kannustin löytää mikä tahansa muu kohde, jotta tuotto ylittäisi edes yleisen kuluttajahintojen nousun. Riskin ottamisessa omilla rahoilla ei toki ole mitään pahaa, mutta löysemmän rahapolitiikan oloissa otetaan yhä hanakammin sellaisia riskejä, joiden tuottosuhde on heikko. Järkevien innovaatioiden ja siten tuottavan työn määrä ei lisäänny pelkästään pelimerkkejä lisäämällä.
Kun Euroopan keskuspankista puhutaan, ensimmäinen kysymys on, miten uusi raha kanavoidaan systeemiin. Jos EKP esimerkiksi uuden OMT-ohjelmansa kautta ostaa vain kriisimaiden velkaa, suuntautuu raha ensisijaisesti maihin, joissa tuottamatonta velkaa on toistaiseksi tajuttu ottaa reippaammin kuin meillä. Jos EKP taas allokoi uutta rahaa esimerkiksi pääoma-avaimensa mukaan kaikkiin euromaihin (tarkoittaisin noin 1,8 prosenttia Suomelle), ollaan lähempänä neutraalia rahapolitiikkaa. Mutta mitä se tarkoittaisi?
Taustalla on tietenkin toive euron ulkoisen arvon heikkenemisestä, jolloin vienti euroalueen ulkopuolelle voisi hyötyä. Tällaisen arvion esittäminen edellyttää kuitenkin vahvoja taustaoletuksia, sillä mikäli rahamäärän lisääntyessä palkat ja tuotantokustannukset nousevat samassa tahdissa kuin euro heikkenee, ei se auta vientiä yhtään. Pahimmassa tapauksessa inflaatio siirtyykin viime vuosien tavoin muiden kuin vientiteollisuuden palkkoihin, jolloin vientiin suuntautuvan liiketoiminnan rasite kasvaa suoran ja epäsuoran verorasitteen kautta.
Inflaatio toki auttaa nimellisen velan poismaksamisessa, mutta budjetteja se ei automaagisesti tasapainota, päinvastoin. Jos sekä meno- että tulotalous nousevat rahamäärän mukana, harottaa vaje pian yhä suurempana. Tämä on Suomen ongelma, eikä absoluuttinen velkataakka (vielä), mikä olisi etenkin Suomen asioista huolestuneiden inflaatiofanien pidettävä mielessä.
EU:n jäsenmaiden allekirjoittama finanssipoliittinen sopimus (joka astui voimaan Suomessa viime vuoden alussa) asettaa vaje- ja velkarajat, joissa pysyäkseen on suurimman osan euromaista tehtävä merkittäviä säästöjä ja/tai maksettava velkaa pois. Rakenteellisen vajeen tulisi olla 0,5 prosenttia bkt:sta, kun vuonna 2012 Suomen julkinen vaje ilman eläkerahastojen ylijäämää oli 4,5 prosenttia. Se tekee vajaat yhdeksän miljardia euroa läskiä – kun lainsäädäntömme (!) asettama tavoite on tästä kymmenys.
Jokainen voi tahollaan miettiä, kuinka todennäköisesti tuon vajeen supistaminen nykyrakenteilla etenee, jos rahan määrää lisätään. On muistettava, että Suomen julkinen sektori ottaa vuosittain nimenomaan syömävelkaa, eikä niinkään vippaa tuottavia sijoituksia vastaan.
Viime vuosikymmenten suhteellisen löysän rahapolitiikan voidaan katsoa aiheuttaneen ennen muuta omaisuusarvoinflaatiota. Kuluttajahinnoilla mitattuna inflaatiokehitys on pysynyt maltillisena, keskimäärin Euroopan keskuspankin asettaman tavoitteen kahden prosentin alapuolella. Omistusasuntojen hinnat ovat puolestaan nousseet euroaikana reippaasti yli kuluttajahintojen: koko maassa 31 prosenttia yleistä hintakehitystä nopeammin.
Kuluttajahintojen kehitys on ollut maltillista erityisesti kahdesta syystä: teknologinen kehitys ja kaupan vapautuminen. Nämä kaksi taustaprosessia ovat pitäneet länsimaissa kuluttajahintakehityksen siedettävänä, vaikka rahaa onkin maailmanlaajuisesti lisätty tuntuvasti.
Inflaation oloissa eivät ainakaan pienituloiset voita, sillä tällä porukalla tulot suuntautuvat lähes suoraan arjen menoihin. Siksi ihmettelenkin erityisesti vasemmiston toivetta lisätä löysää rahaa, joka nostaa reaaliomaisuuden hintoja ja hyödyttää niitä, joilla on velkaa. Vaikka varmasti kutkuttaakin ajatus pistää ”omistava luokka kärsimään” helpolla rahalla, on totuus se, ettei heikkotuloisilla ole asuntolainoja eli velkavipua, jota inflatoida. Jos lisävelkaantumista taas perustellaan sillä, ettei keskiluokalla ole varaa maksaa nykyisiäkään pois, ollaan ikiliikkujan äärellä.
Vasemmiston tavoite eurovaaleissa on, että EKP:n rahapolitiikka suuntautuisi hintavakauden sijaan ”työllisyyteen ja kasvuun”. Se on eufemismi julkisen sektorin suojatyöpaikkojen lisäämiselle, sillä markkinaehtoisesti työpaikkoja ei synny rahan määrää lisäämällä, vaan silloin jos tuottavuus ja siitä maksettava hinta (eli työn kokonaiskustannus) kohtaavat. Inflaatio ilman julkisen sektorin leikkauksia, veronalennuksia ja työmarkkinoiden vapauttamista ovatkin pahinta mitä lähivuodet voivat meille tarjota – ellei julkilausuttu tavoitteemme ole ajautua kriisimaaksi kriisimaiden joukkoon.
Elina Lepomäki on Ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja.
