En minä ainakaan. He myyvät jo nyt työpanostaan vallitsevin reunaehdoin ja saamaansa nettopalkkaa vastaan. Halutessaan he voivat palkata verokonsultin tai muuttaa maasta ja tarjota työpanostaan muualle. Mitä nuorempana tuon valinnan tekee, sitä paremmat mahdollisuudet on kasvattaa osaamistaan ja sen myötä elinkaaritulojaan maailmanlaajuisen tehtäväkentän kirjossa.
Harva palkansaaja osaa kaihota niiden rahojen perään, jotka tilille eivät koskaan saavu. On suuremman kynnyksen takana maksaa vaikkapa 500 euron ammattiliiton jäsenmaksu oma-aloitteisesti tilisiirtona kuin antaa työnantajalle mandaatti tilittää jäsenmaksu suoraan liitolle. Raha, jota ei koskaan näe, unohtuu helposti, mikä selviää useista talous- ja käyttäytymistieteellisistä tutkimuksista.
Valtion keräämistä ansiotuloveroista 68 prosenttia kertyy 8,6 prosenttia eniten ansaitsevan työstä. Kaikista palkkaveroista sama porukka maksaa 38 prosenttia. Tilastokeskuksen tulorakennetilastosta selviää, että vain 30 prosenttia kotitalouksista maksaa nettomääräisesti veroja. Se tarkoittaa sitä, että ainoastaan kolme eniten tienaavaa kotitaloutta kymmenestä maksaa enemmän veroja kuin saa tulonsiirtoina. Muiden kohdalla tilanne on joko lähellä nollaa tai päinvastainen.
Suuri osa nykyisen julkisen sektorin tulonsiirroista tapahtuu keskiluokalta keskiluokalle (eikä esimerkiksi hyvätuloisilta pienituloisille); työeläke ja ansiosidonnainen työttömyysturva ovat tästä parhaita esimerkkejä.
Kun kunnat ja valtio ovat printanneet jo usean vuoden 9 miljardin alijäämää, olisi varmaankin oikea johtopäätös nostaa hyvätuloisten verotusta? Pitäisihän hyvätuloistenkin osallistua taloustalkoisiin jotenkin. Retoriseen kysymykseen voi antaa vastauksen omien mieltymysten tai – kuten meillä poliitikoilla on tapana – oman äänestäjäkunnan preferenssien pohjalta. Hyvinvointivaltion ystävät kuitenkin ratkaisevat ongelman pohtimalla julkisen talouden optimaalista verokertymää.
Työhön kohdistuva verotus vaikuttaa palkansaajan nettoansioihin sekä työn kokonaiskustannukseen. Siksi sillä on vaikutusta sekä työn tarjontaan että sen kysyntään. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sitä, että korkean verorasitteen oloissa osa työstä jää tekemättä. Kun työtä jää tekemättä, heikkenevät sekä kansantalous, että sen myötä julkinen talous. Kun työttömyys nousee, yhä useampi siirtyy nettomaksajasta nettosaajaksi – veronmaksajasta tulonsiirtojen varaan – mikä lisää julkisen talouden nettomenoja.
Pitkällä tähtäimellä ilmiö voimistuu: mitä useampi henkilö jää pois työmarkkinoilta eikä pääse kehittämään osaamistaan, sitä heikommin talouden tuottavuus kehittyy. Vaikutus on jo muutamassa vuodessa dramaattinen, erityisesti nykyisen teknologisen kehityksen myötä. Se on ikävä ilmiö kaikissa tuloluokissa, mutta koska hyvätuloiseksi noustaan yleensä vasta pitkän työuran ja osaamisen karttumisen myötä, supistuu erityisesti hyvätuloisten joukko.
En siis ole huolissani hyvätuloisista, vaan jakaantuneesta yhteiskunnasta, jossa köyhä ja ahkera pääsee vain vaivalloisesti tai sattumalta nousemaan elinkaarensa aikana hyvätuloisten joukkoon. Mitä korkeampi työhön kohdistuva verorasite, sitä vähemmän omaan ansiotasoonsa voi vaikuttaa ahkeruudella. Pääomat keskittyvät sinne, missä niitä jo on.
Otetaan esimerkki. Koodari Kalle työskentelee palveluvientiyrityksessä ja punnitsee, meneekö hän kotiin pesemään lakanoita ja silittämään paitoja vai viekö hän pyykit pesulaan.
Pesulapalveluyrittäjä Marjatta on vähän alle keskituloinen, jolloin hänen on maksettava tuloveroa 30 prosenttia. Saadakseen työkeikasta 100 euroa käteen hänen on saatava 143 euron bruttopalkka. Työnantajan sivukulut ovat 23 prosenttia eli 33 euroa ja palvelufirman työkustannukset yhteensä 176 euroa. Työkustannuksen lisäksi yrittäjä perii 24 prosentin arvonlisäveron. Palvelun arvonlisäverollinen hinta on siten 218 euroa.
Jotta Kalle voi saada käteen tuon 218 euroa, hänen on ansaittava lähes tuplasti sen verran. Lisätulojen veroprosentti oli vuonna 2013 ylemmän keskiluokan tulohaarukassa 3 440–6 000 euroa 49,3. Kallen olisi siis saatava bruttona 430 euroa, jotta hänen palkkaamansa henkilö saisi käteen 100 euroa. Keskituloisen 2 720–3 360 euroa ansaitsevan olisi 45,6 prosentin marginaaliverolla ansaittava 401 euroa.
Kalle päättääkin lähteä töistä pari tuntia aikaisemmin mennäkseen kotiin pyykki- ja mankelihommiin. Vaikka Kallen tuntipalkka olisi kaksi kertaa suurempi kuin Marjatan, Kallen pitäisi tehdä omia töitään kaksi tuntia palkatakseen Marjatta yhdeksi tunniksi. Palveluiden kalleus korostuu maissa, joissa tuloerot ovat muutenkin alhaiset.
Entä sitten? Sitä sitten, että tässä jää kaksi työpanosta saamatta. Palveluyrittäjä ei saa tilausta ja Kalle jättää oman erikoisosaamisensa työtä tekemättä. Paidat tulee silitettyä, mutta kansantalous menettää BKT-tilinpitokäytännön mukaisesti kaksi merkittävää arvonlisää. Tämän lisäksi julkinen talous menettää näistä arvonlisistä verotulot.
Pahimmillaan Marjatta ajautuu kortistoon nostamaan työttömyystukea, kun yhä useampi kotitalous tekee vastaavan valinnan. Kalle ei kovin helposti toimettomaksi jää, mutta monen muun alan osaaja – korkeakoulutettu tai ei – on tällä hetkellä ollut jo pitkään vailla töitä. Heidän työttömyytensä johtuu – monimutkaisista arvoketjuista huolimatta – samasta syystä: työpanos ei annetulla kokonaiskustannuksella mene asiakkaalle kaupaksi.
Verotuksen ja veroluonteisten maksujen kiristäminen nostaa työpanoksen hintaa ja vähentää siksi sekä suoraan että kertoimen kautta työllisyyttä. Se puolestaan heikentää kansantaloutta, julkista taloutta sekä ihmisten elintasoa, vaikka lyhyellä tähtäimellä verokertymä nousisikin.
Viime vuosien 9 miljardin alijäämän (kunnat ja valtio) umpeen kuromiseen ei riittäisi edes teoriassa se, jos kaikkien yli 55 000 euroa vuodessa ansaitsevien verot kaksinkertaistettaisiin. Heidän palkoistaan tilitettiin ansiotuloveroa ja kunnallisveroa 8,9 miljardia euroa vuonna 2013. Verojen tuplaaminen tarkoittaisi tälle porukalle 90–100 prosentin veroastetta.
Elina Lepomäki on kansanedustaja (kok.).
