Pääministeri Juha Sipilä on kertonut linjaavansa valtion omistajapolitiikkaa kevään aikana. Vaikka itse edustakin instituutiosijoittajaa, rohkenen kuitenkin pohdiskella seuraavassa asiaan liittyviä kysymyksiä.
Linjaukselle on suuri tarve ja jonkinlainen kiirekin. Kyseessä on myös erittäin tärkeä linjaus, koska valtion omistusten paino on Suomessa suuri. Valtio on joko vähemmistö- tai enemmistöomistaja 15 pörssiyrityksessä. Valtiolla on myös useita täysin omistettuja ei-listattuja yhtiöitä.
Nykytilanne on syntynyt pitkän historian tuloksena, ja useimman valtion omistuksen historia ulottuu vuosikymmenten taakse. Taustalla on myös pitkä polku yritysjärjestelyitä. Tosin pörssin vähemmistöomistuksissa on myös joitain uusia hankintoja. Yksityistämiset ovat puolestaan olleet viime vuosina harvalukuisia.
Suomalaisten enemmistö- tai vähemmistöomisteisten valtionyhtiöiden perusta on hyvä. Suurimpien pörssiyhtiöiden johto on kilpailukykyistä eikä yhtiöihin ole liittynyt erityistä alennusta valtio-omistuksen vuoksi. Hyvien hallintorakenteiden eteen tehtiin 1980- ja 90-luvulla hartiavoimin töitä.
Merkittävä osa valtion omistuksista on keskitetty Solidiumille, jonka kanssa olen tehnyt viime vuosina paljon yhteisyötä. Solidium on näkynyt arjessa hyvänä ja ammattitaitoisena yhteistyökumppanina.
Huolimatta näistä hyvistä lähtökohdista valtio-omisteiset yhtiöt tuntuvat olevan pettämätön lähde erilaisille kriiseille. On todella huolestuttavaa, jos yrityselämä näyttäytyy kansalaisille valtio-omistajan kautta lähinnä loputtomana sarjana isoja tai pieniä skandaaleja. Mistä tämä tulee?
Yksi lähde on yrityselämän ja politiikan rajapinnan herkkyys. Rajapinnassa törmäävät kaksi erilaista tapaa toimia: poliittinen ja taloudellinen. Sekä tavoitteet että tapa tehdä päätöksiä poikkeavat. Lisäksi valtion omistus tuo automaattisesti keskustelun julkisuuden piiriin. Kun yksityisesti omistetussa perheyrityksessä mahdolliset ongelmat hoidetaan lähtökohtaisesti hiljaisesti yrityksen sisällä, valtionyhtiöiden ongelmat tulevat helposti kaikkien yhteiseksi.
Toinen herkkyyden lähde on reagoiminen epäonnistumisiin. Jos valtion omistuksilla tehdään etunojalla teollisuuspolitiikkaa, otetaan myös tietoisesti sijoitusriskiä. Pitää muistaa, että valtiotahan ei tarvita hyviin hankkeisiin, jotka saavat rahoitusta markkinaehtoisesti muutenkin hyvin. Kun otetaan riskiä, osa riskeistä vääjäämättä myös toteutuu. Isolla riskinotolla varmistetaan, että tulevaisuudessakin nähdään valcoja ja talvivaaroja. Sellaista vaihtoehtoa, että tappioita ei välillä tulisi, ei oikeassa maailmassa ole.
Pääministerin tulevaisuutta koskevassa linjanvedossa isot kysymykset tulevat koskemaan sitä, kuinka paljon valtio on omistamassa yrityksiä tai millä tavalla organisoituna.
Organisoitumiseen liittyy erityiskysymys Solidiumin tulevaisuudesta. Solidium on ollut jo kohtuuttoman pitkään välitilassa. Yhtiön hallitus on toiminut vajaalla miehityksellä, jolla ei ole ollut tiedossa sitä, kuinka paljon osinkoja yhtiöltä halutaan tai millä sijoitusmandaatilla toimitaan.
Isompi kysymys on, pitääkö valtio ylipäätänsä olla omistamassa nykyisellä tavalla pörssiyhtiöitä. Valtio-omistuksessa vedotaan nykyisin paljon osakesijoituksista saatavaan hyvään osinkotuottoon, joka ylittää valtion rahoituskulut selvästi. Olisiko koko yhteiskunnan kannalta tuotto pääomille kuitenkin jossain muualla vielä korkeampi? Itse uskon, että kyseiset pääomat olisivat pitkällä tähtäimellä paremmassa tuotossa esimerkiksi yliopistoissa. Perustutkimukseen ei ole samalla tavalla tarjolla yksityistä pääomaa kuin pörssiyrityksiin, jotka saavat rahaa markkinoilta hyvin.
Toivottavasti Carunan hinnankorotuksista käytävä keskustelu ei ohjaa tunnelmia harhaan. Sähköverkon viimeisessä omistusmuutoksessa ei ollut kyse yksityistämisestä. Myyjähän oli pörssiyhtiö. Mahdolliset opetukset koskevat regulaatiota ja muuta lainsäädäntöä. Lainsäätäjällä on ollut sähköverkkojen osalta täysi oikeus määritellä tuottotasoja ja pelisääntöjä etukäteen.
Risto Murto on työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja.
