Miten hyvin mediakuluttaja on selvillä siitä, ketkä ovat suomalaisen politiikan päteviä asiantuntijoita?
Luultavasti kovin kehnosti.
Suuri yleisö muodostaa käsityksensä asiantuntemuksesta paljolti tieteilijöinä esiintyvien haastatteluista. Ei suuri yleisö lue tiedejulkaisuja.
Media on täynnä asiantuntijalausuntoja suoltavia moottoriturpia.
Tämä johtaa mm. siihen kielteiseen tulokseen, että suuri yleisö pitää yhteiskuntatieteilijöitä itsestään selvyyksiä suoltavina pölvästeinä. Seurauksena on muutenkin huolestuttavasti kasvava tiedekielteisyys.
Yhteistä näille mediassa taajaan esiintyville hölöttäjille on jokseenkin poikkeuksetta, että heidän varsinaiset akateemiset meriittinsä ovat olemattomat tai varsin heikot. Monille heistä näyttää tulleen tavaksi ikään kuin yrittää kompensoida puuttuvia tieteellisiä näyttöjä lukuisilla löysillä haastattelulausunnoilla.
Näiltä Ulkopoliittisen instituutin, Aleksanteri-instituutin tai Eduskuntatutkimuksen keskuksen tiedejulkkiksilta puuttuvat jokseenkin kokonaan julkaisuluetteloistaan vertaisarvioidut tieteelliset artikkelit kansainvälisissä politiikan tutkimuksen tieteellisissä aikakauskirjoissa. Useimmilta puuttuvat kokonaan jopa valtio-opin opinnot. Näiden päivystävien dosenttien julkaisuluettelo koostuu liki yksinomaan kotimaisista raporteista hyvin vaatimattomissa julkaisusarjoissa, kuten laitossarjoissa tai itse kustannetuissa projektijulkaisuissa.
He eivät myöskään ole tiedeyhteisön viljalti siteeraamia, kuten jokainen voi helposti havaita Publish or Perish -ilmaisohjelmalla.
Kukaan heistä ei ole Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Sen jäsenet esiintyvät silmiinpistävän vähän suomalaisessa mediajulkisuudessa.
Miten tähän on tultu?
Sosiaalipsykologit Justin Kruger ja David Dunning havaitsivat 1999 julkaisemassaan artikkelissa, että ihmisten tietämisen taso heijastuu kehnosti heidän varmuuteensa.
Klassikkoartikkelin onnistunut otsikko oli Taitamaton ja tietämätön siitä: miten vaikeudet oman pätemättömyyden arvioinnissa johtavat vääriin itsearviointeihin.
Ei suinkaan ole niin, että varmimpia ovat parhaiten tietävät, päinvastoin. Varmimpia mielipiteissään ovat tietämättömimmät.
Ilmiö ei ole uusi, sillä jo Shakespeare muistutti asiasta näytelmässään Miten haluatte: ”Tyhmä luulee olevansa viisas, mutta viisas tietää olevansa tyhmä.” (Paavo Cajanderin suomennos)
Ilmiötä kutsutaan Dunning-Kruger -efektiksi eli ylivertaisuusvinoumaksi.
Kyseessä on kognitiivinen eli tiedollinen vinouma, jossa yksilö yliarvioi itsensä, esimerkiksi jonkin taidon hallinnassa.
Tyypillisesti mitä huonompi yksilö on jossakin taidossa, sitä enemmän tämä yliarvioi osaamistaan. Kun yksilö ei hallitse taitoa ei tämä osaa myöskään arvioida oikein osaamisensa tasoa. Kehnot yliarvioivat kykynsä, pätevät aliarvioivat ne.
Pätemätön on myös kyvytön käsittämään oman pätemättömyytensä.
Mitä tietämättömämpi henkilö on, sitä vakuuttuneempi hän on tietämisestään – ei suinkaan tietämättömyydestään. Tietojen vähetessä, varmuus lisääntyy.
Moottoriturvat, autuaan tietämättöminä omista kyvyistään, mutta vuorenvarmoina pätevyydestään, syrjäyttävät julkisuudessa pätevät tutkijat: he ovat valmiit lausumamaan medialle mistä tahansa.
Juuri pätevien tutkijoiden varovaisuus avaa tilaa epäpätevien lausunnoille.
Mitä enemmän hölöttäjät julkisuudessa esiintyvät, sitä vähemmän todella pätevät tutkijat siinä haluavat esiintyä. Eiväthän pätevät ammatti-ihmiset halua samaistua pelkkiä mielipiteitään muka tutkimustuloksinaan esittäviin arvostelukyvyttömiin hölöttäjiin.
Monet pätevät yhteiskuntatieteilijät eivät lainkaan esiinny kotimaisessa mediajulkisuudessa, vaan keskittyvät julkaisemaan tiedeyhteisön arvostamissa kansainvälisissä julkaisuissa.
Seurauksena on, että julkisen keskustelun taso muodostuu Suomessa oleellisesti matalammaksi, kuin mihin päästäisiin, jos hölöttäjät vaikenisivat ja Suomen parhaat tutkijat antaisivat haastatteluja.
Medialla on suuri vastuu valitessaan haastateltaviaan. Media on laiminlyönyt vastuunsa ja ylläpitää hölöttäjien kuplaa.
Ongelma on laajentunut jopa tiederahoittajien piiriin. Tutkimusta rahoittavat säätiöt saattavat kiireessään päätyä akateemisilta ansioiltaan vaatimattomien valeasiantuntijoiden rahoittamiseen. Kun rahoitetaan heikkoja, rahaa ei riitä lahjakkaille.
Seurauksista kärsivät kaikki, mutta eivät vähiten tiedotusvälineiden kuluttajat ja tiedeyhteisö.
Kirjoittaja Matti Wiberg on valtio-opin professori Turun yliopistossa.
