Jatkosodan aikana suomalaisten hallussa oli noin 67 000 neuvostosotavankia, joista kolmannes menehtyi suomalaisten käsissä. Sotavankien kuolleisuus oli Suomessa suhteellisesti samaa luokkaa kuin totalitaarisissa valtioissa – Saksassa, Neuvostoliitossa ja Japanissa. Suomessa sotavankikuolleisuus kuitenkin saatiin laskuun, ja vankien kohtelu sodan loppupuolella parani.
Suurin osa sotavangeista vangittiin sodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 ja valtaosa menehtyneistä kuoli talvella 1941–1942. Väittelijä Mirkka Danielsbackan mukaan kuolinsyiden taustalla oli ehdottomasti suurimman osan kohdalla aliravitsemuksen aiheuttama nääntyminen ja sen edesauttamat taudit.
– Toisaalta joukkokuolleisuudesta huolimatta Suomessa on vahva muistitietoperinne maatiloilla työskennelleistä sotavangeista, joita kohdeltiin hyvin. Muistitieto myös pitää paikkansa, sillä maatiloilla työskennelleet vangit yleensä selvisivät vankeusajastaan hengissä, hän toteaa väitöstiedotteessaan.
Tutkimuksessa selviää, että sotavankien joukkokuolemat eivät olleet sodan johdon, sotavankivirkailijoiden tai suomalaisten vankileirivartijoiden tarkoituksellisesti aiheuttamia, mutta ne syntyivät silti näiden sotavangeista vastuussa olleiden tahojen toiminnan seurauksena.
– Sotavankien aliravitsemus nimittäin johtui pääasiassa siitä, että heillä teetettiin raskaita töitä liian vähällä ravinnolla. Mikäli vankien työmäärää olisi pienennetty jo talvella 1941–1942, heistä suurempi osa olisi selvinnyt vankeudestaan hengissä, Mirkka Danielsbacka arvioi.
Hänen mukaansa ihmismielen kyky itsepetokseen ja toisten ihmisten epäinhimillistämiseen tekevät ymmärrettäväksi sotavankien kuolleisuuskatastrofin kehittymisen ja siihen reagoimattomuuden.
– Vastaavasti ihmisten myötäsyntyinen kyky empatiaan ja myötätuntoiseen auttamiseen mahdollistivat sotavankien kurjaan tilaan reagoimisen ja heidän auttamisensa. Viimeksi mainittu toteutui helpoiten maatiloilla, joilla suomalaissiviilit olivat henkilökohtaisessa kosketuksessa sotavankeihin, Danielsbacka toteaa.
Sotavankipolitiikan suunnanmuutos keväällä 1942 tapahtui kuitenkin Suomessa ulkoisten pidäkkeiden voimasta – ei pelkän empatia-alttiuden aktivoitumisen avulla.
– Pidäkkeistä tärkeimpiä olivat ne, jotka antoivat suomalaisille motiivin säilyttää sotavangit hengissä. Tällaisia motivoivia tekijöitä olivat Suomen kansainvälinen maine demokraattisena sivistysvaltiona, sodan pitkittymisen aiheuttama vähentynyt usko Saksan voittoon suursodassa sekä paikallisten työnantajien sotavankityövoiman tarve.
Mirkka Danielsbackan väitöskirja neuvostosotavankien kohtelusta jatkosodan aikana tarkastetaan Helsingin yliopistossa torstaina 5. joulukuuta.
