– Suomessa on työehtosopimusten yleissitovuuden kautta kansainvälisesti vertaillen jo erittäin tiukka vähimmäisehtojen normisto. Jos palkkojen ja muiden työehtojen tasosta voitaisiin tapauskohtaisesti ja hallitusti tinkiä edes jonkin verran, työllisyys todennäköisesti kohentuisi, kirjoittaa Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ylijohtaja Juhana Vartiainen Suomen Kuvalehden mielipidekirjoituksessaan.
Vartiainen korostaa, kuinka Suomen kaltaista yleissitovuutta ei Tanskassa ja Ruotsissa ole, eikä näitä maita tunneta ryysyköyhälistön maina. Norjaan tuli vuonna 1993 luonteeltaan dispositiivinen yleissitovuus, joka mahdollistaa sen, että erityinen lautakunta voi julistaa jonkin laajasti käytössä olevan työehtosopimuksen yleisesti sitovaksi.
– Tietääkseni tätä lakia ei ole kuitenkaan koskaan käytetty. Saksaan säädettiin hiljattain minimipalkkalaki, mutta sekin sallii tietääkseni sen, että pitkäaikaistyöttömälle maksetaan rajoitettuna ajanjaksona alhaisempaa palkkaa.
Vartiaisen mukaan Suomenkin yleissitovuusnormeja olisi viisasta kehittää dispositiivisempaan suuntaan niin, että yrityksen työtekijät voisivat vedota työehtosopimuksen minimivaatimuksiin ”subjektiivisena” oikeutenaan, mutta paikallisesti voitaisiin sopia muustakin.
– Näin paikallisista työntekijöistä tulisi oman työsopimuksensa omistajia, aivan nykyaikaisen ajattelun mukaisesti. Ammattiyhdistysliike vastustaa tällaista kehitystä, mutta kannattaa muistaa, että sosiaaliturva kuitenkin rajoittaa alapuolelta sitä, millaista työtä käytännössä otetaan vastaan.
– Nykyiset yleissitovat työehtosopimukset ja yleiskorotukset ovat peräisin aikakaudelta, jolloin monet perheet todella elivät nälkärajalla ja sosiaaliturva oli nykyiseen verrattuna surkea. Ammattiliitot tuskin menettäisivät vaikutusvaltaansa vaikka yleissitovuus ei enää olisi liittojen kontrollissa. Päinvastoin, paikallisen sopimisen yleistyminen on muissa Pohjoismaissa usein jopa vahvistanut paikallisten luottamusmiesten asemaa.
”Maahanmuuttoa helpotettava”
Juhana Vartiaisen mukaan Suomen työllisyydelle, talouskasvulle ja julkistaloudelle olisi epäilemättä hyödyksi, jos työperäistä maahanmuuttoa helpotettaisiin.
– Yksinkertainen edistysaskel olisi luopua ulkomaisen rekrytoinnin tarveharkinnasta, myös muualta kuin Euroopan unionin maista saapuvan työvoiman tapauksessa. Tämä tekisi Suomesta yritysten kannalta houkuttelevamman toimipaikan, koska näin yritysjohto tietäisi voivansa käyttää kaikkia maailmantalouden osaamispanoksia.
Vartiainen pitää myös suomalaisia työlupakäytäntöjä toivottoman verkkaisina.
– Jos yritys haluaa tuoda osaajan vaikkapa Kanadasta tai Intiasta, lupaprosessi voi kestää puolitoista vuotta. Siksi ei ole ihme, että monet innovatiiviset yrittäjät sijoittuvat mieluummin vaikkapa Viroon tai Ruotsiin.
– Kaikki maat haluaisivat tietysti ”huippuosaajia”, mutta yleinen maahanmuuton helpottaminen toisi tietysti myös muitakin. Suomen väestörakenne näyttää kuitenkin tällä ja ensivuosikymmenellä sen verran epäedulliselta, että kaikentasoisetkin osaajat olisi syytä toivottaa tervetulleiksi, kunhan työllistyminen onnistuu.
Vartiainen katsoo, että maahanmuuton helpottaminen olisi siis ilman muuta järkevää, mutta se herättää ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston piirissä huolta työehtojen polkemisesta. Hän pitää huolia ymmärrettävinä, mutta myös liioiteltuina.
– Se, että Suomeen tulisi matalapalkkatyön tekijöitä, ei laskisi nyt työssä olevien tuottavuutta. Tutkimukset osoittavat, että maahanmuuton vaikutukset tulomaan palkkoihin ovat yleisesti pieniä tai olemattomia.
