Mitä mieltä Suomessa saa olla -kirjan tekijät olettavat joutuvansa vertaisryhmiensä – siis vaikkapa tutkijakollegoittensa epäsuosioon. Tuon riskin he ovat kuitenkin valmiit ottamaan. He yllyttävät kansalaisia suhtautumaan kriittisesti ns. ”älymystön liberalismin nimissä esittämiin uudistuksiin. Tämän hetken maailmanparantajat suoltavat niin kummallisia vaatimuksia, että maalaisjärki tulisi ottaa käyttöön.
Taistelu on sanoista. Tasa-arvo ja demokratia selitetään tänään eturyhmien toimesta niin merkillisesti, että arvokonservatiivin tulisi jo älähtää – tulla kaapistaan – kuten kirjan tekijät parahtavat. Arvokonservatiivina voidaan pitää henkilöä, joka nojaa perinteisiin, yhteiskunnassa aikaisemmin vallalla olleisiin, mutta väistymässä oleviin tai uhanalaisiin arvoihin. Esimerkiksi perinteisen työväenliikkeenkin merkityksen korostamista voi pitää arvokonservatismina.
Arvokonservatiivit ovat valitettavasti aika laiskaa väkeä. He eivät nouse joukkotasolla vastarintaan, vaikka heidän harvat edusmiehensä niin saattavat tehdä, vaan joutuvat nimittelyn kohteiksi: fasisti, edistysvihamielinen, sovinisti, sortaja. Vaikka kirkkoomme kuuluu vielä 75 prosenttia väestöstämme, välinpitämättömyys luovuttaa alaa aggressiivisille uskonryhmille. Timo Vihavainen kirjoittaakin, että kirkko on taloudellinen laitos, joka keskittyy elämysjakeluun ja ulkoistaa jäljellä olevat palveluksensa seremoniatoimistoille. Helsinkiläinen Kirkko ja kaupunki -lehti vaikuttaa vapaa-ajattelijoiden julkaisulta.
Monikulttuurisuuden
kannatus kokee kovia
Monikulttuurisuus on kaunis sana, joka on helissyt hyväuskoisten puheissa. Kuitenkin toisin on käynyt. Ranskassa, Englannissa ja Saksassa termi on jo menettänyt sädekehänsä, vaikka monikulttuurisuus on myös rikastava tekijä. Ajallisesti sen rinnalle on muodostunut täydellinen vastakohta: leiriytyminen omiin oloihin ja meille vieraaseen asennemaailmaan. Esimerkkinä käyköön vaikkapa ääriuskoon perustuva naisten alistaminen.
Ruotsissa tämä ”monikulttuurisuus” on ilmennyt juuri siten, mitä epäilevät ovat ounastelleet. Ruotsissa lasketaan olevan peräti 55 niin sanottua ”no go”-aluetta, jonne viranomaisetkaan eivät mene. Maahanmuuttajista osa on ryhtynyt aggressiiviseen elämäntapaan, eivätkä aikuiset näytä voivan mitään höyrypäisten lastensa käytökselle. Timo Vihavainen toteaakin kirjassa: ”Kunnioituksen hankkiminen sotimalla ympäröivää yhteiskuntaa vastaan on kaikille osapuolille tuhoisa tie”. Tätä etnistä slummiutumista voidaan kirjoittajan mielestä estää vain ongelmille alttiiden ryhmien maahanmuuttoa voimakkaasti rajoittaen.
Kaikki ruotsalaiset eivät halua tunnustaa ongelmien laajuutta ja peruuttamattomuutta. Kerrassaan merkillisen lausunnon Suomen maahanmuuttopolitiikasta antoi Ruotsin kansallisen kokoomuksen puheenjohtaja ja entinen pääministeri Fredrik Reinfeldt. Hän käytti äärijyrkkää kieltä eräästä hallituspuolueestamme. Natsikortti oli käytössä aivan kuin Reinfeldtilla ei olisi ollut mitään käsitystä kotimaansa yhteiselosta Natsi-Saksan kanssa.
Feministinen
viharummutus
Feministit päästessään vapaasti julistamaan maailmanparannusoppeja suistuvat liiallisuuksiin. Ruotsin (FI) he julistavat vaaliohjelmassa moniavioisuuden sallimisen, kaikkien maastakarkotusten lopettamisen, maahanmuuton täydellisen vapauttamisen sekä kuuden tunnin työpäivän sekä maanpuolustuksen heikentämisen, aseviennistä ja vapaakaupasta luopumisen. Kirjan tekijöille jäi epäselväksi, miten näin naisen asemaa parannettaisiin.
Samoilla linjoilla on Naisasialiitto Unioni: nainen on uhri ja mies sortaja. Äärimmäisten militanttifeministien kohdalla kyse on sukupuolten välisesti sodasta, mikä on voitettava. Näistä höläytyksistä ei ole noussut kohua, eivätkä hyveelliset ryhtyneet kivityksiinsä. Nykyfeministi haluaa romuttaa kaiken ”sukupuolittuneen” koski se sitten työelämää, perhettä, jopa sukupuolielämää.
Toisin on käynyt kuitenkin niille, jotka ovat lausuneet naisten asemaan liittyvän totuuden. Esimerkiksi Keskon pääjohtajan aikoinaan luonnehti naispomojen vähäistä määrää ja asiaan liittyvää handicap-asetelmaa. Voi sitä moralistisen pahennuksen aaltoa, joka perustui täyteen termin ymmärtämättömyyteen. Sitä siis Suomessa ei olisi saanut sanoa! Näitä esimerkkejä viime vuodet ja tämä kirja ovat tulvillaan.
Feministien näkemys tasa-arvosta on merkillinen. ”Sota on voitettava” ilmentää miesvihaa samoin kuin Lenita Airiston kiekuma ”potkikaa niitä munille”. Miehet eivät siitä mauttomuudesta edes pahastuneet. Muuan Helsingin Sanomien naistoimittaja laskeskeli Ruotsin Suomeen verrattuna tasa-arvoisemmaksi, koska ruotsalaisten naisministerien määrä oli korkeampi kuin Suomessa (54 % naisia, 46 % miehiä). Toimittaja ei ymmärtänyt että Suomen asetelma oli hivenen tasa-arvoisempi: 47 % naisia, 53 % miehiä.
Oma lukunsa on Taideyliopiston entinen rehtori Tiina Rosenberg, jonka kohtaloksi tuli vastoin lakia nimittää nainen Sibelius-Akatemian tehtävään syrjäyttäen mieshakija. Asian tekee ymmärrettäväksi se, että hän oli perustamassa Ruotsin feministipuoluetta. Hän ei usko sukupuolten olemassaoloon muuna kuin sosiaalisena ja poliittisena konstruktiona. Ovatpa hänen puoluesisarensa Ruotsissa menneet julistamaan sanojen han ja hon tilalle hen. Elokuviin tulisi liittää varoitus, onko sisältö maskuliininen (Wayne, Stallone, Seagal, Bronson, vanDamme jne.).
Media on tehnyt Rosenbergista (opiskellut DDR:ssa) jonkinlaisen marttyyrin, joka Sibelius-Akatemiassa julisti halunsa asettaa kaiken kyseenalaiseksi. Kaikkeen tulisi suhtautua kriittisesti. Epäselväksi kuitenkin jäi, miten Beethovenia tai Mozartia soitetaan kriittisesti. Hän syyttää arvomaailman koventuneen, mutta eikö juuri feminismissä näin ole käynyt.
Orwellin skenaario
toteutuu?
George Orwellin (”1984”) kuvittelemassa tulevaisuuden valtio Oseaniassa Winston Smith jäi ajatusrikoksesta kiinni ja joutui Rakkauden taloon. Hänet käsiteltiin, ja puolue sanoi, että kaksi kertaa kaksi on viisi. Hänestä ei tullut kuitenkaan korkeimman tason kansalaista, kuten olivat esimerkiksi kaksplushyvät ankkapuhujat.
Vertaus tähän hetkeen: kuinka paha voikaan olla valkoihoinen äijähetero, ja kuinka hyvä tätä vastaan sotiva, hyveellinen maailmanparantaja, joka ei tarvitse aivojen apua. Orwellin mielikuvitusmaailmassa oli muuten Nuorison sukupuolisuuden vastustamisliitto. Älymystö toteuttaa siis romaanin 1984 hulluilta tuntuvia aivoituksia.
Edellä mainittuja kakshyviä ankkapuhujia kirjassa nähdään valtamedioissa. Heidi Marttila kirjoittaa otsikolla Miksi en ole feministi siteeraten lehtiotsikkoa: ”Suomessa 200 vuoden matka lastenhoidon tasa-arvoon” (kirjoittajat eivät kerro toimittajien nimiä, ehkä puhtaasta säälistä). Marttila pistää vähän leikiksi:
”Mitä on lastenhoidon tasa-arvo, ehkä sitä että naiset ja miehet hoitavat lapsia sekunnilleen yhtä paljon elämäntilanteestaan huolimatta… Myös miesten ja naisten terveydessä on eroja – kauanko kestää, ennen kuin miehet saavat tällä saralla naiset kiinni?”
Mitä mieltä Suomessa saa olla on vastalause kritiikittömälle uudistusinnolle. Kirja yllyttää käyttämään tervettä järkeä, kuten 60- ja 70-lukujen vastarannan kiiski Kauko Kare julisti kontallaan olon pahimpina aikoina. Nyt liikkeellä ovat punavihreät ja jälkimarxilaiset läntisen maailman inhoajat. He janoavat valtaa, joka on kaukana tasa-arvosta.
Timo Vihavainen, Marko Hamilo, Joonas Konstig: Mitä mieltä Suomessa saa olla, suvaitsevaisto vs.arvokonservatiivit. Minerva 2015.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
