”Luterilaisuus on toisaalta rakentunut katolisuuden päälle, toisaalta kuljettanut sitä aina mukanaan – joko tietoisesti tai tiedostamatta. Meissä kaikissa piilee katolisuus”, Emil Anton päättää kirjansa.
Anton tunnustaa, että kirjan teksti rakentuu paljon viime vuoden joulukuussa kuolleen Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmbergin huomioihin Suomen luterilaisuuden ja katolisuuden toisiaan muistuttavista piirteistä. Erojakin toki on, mutta syy- ja seuraussuhteet ovat limittäisiä. Anton siteeraa Malmbergia siitä, kuinka lähellä 1500-luvulla oli, että Suomi olisi jäänyt katoliseksi:
”Suomalaiset olivat katolisen Sigismundin puolella, mutta Kaarle voitti. He eivät olleet mitenkään riemumielin ryhtymässä protestanteiksi. He tykkäsivät katolisista menoista. Mutta historiassa nyt vain kävi näin.”
Jossittelevalla jälkiviisaudella voidaan tuoda esiin jopa tuon ratkaisevan käännekohdan mahdollinen seuraus. Toisin olisi voinut käydä, mutta Suomi oli tuleva ruotsalaisen uskonsotakiihkon uhriksi. Kymmenet tuhannet miehet vietiin tappelemaan Eurooppaan ristiretkelle katolisuutta vastaan, eikä se päättynyt kunniakkaasti. Antonin kirja jättääkin pienen varjon Martin Lutherin teesien naulaamisen 500-vuotisjuhlinnalle. Protestanttisen uskon synty on liiaksi nimetty Lutherin ansioksi.
Martin Luther ei ollut alullepanemassa uutta kirkkoa saati ”luterilaisuutta”. Vaikka esimerkiksi hänen 32. teesinsä on: ”joka luulee anekirjeen takaavan itselleen autuuden, hän tulee oppi-isineen iankaikkisesti tuomituksi”, monen mielestä hän ei kiellä aneita, kiirastulta eikä paavin valtaa, vaan esittää väitteitä niiden keskinäisistä suhteista ja kritisoi niihin liittyviä väärinkäytöksiä.
Itse asiassa Lutherin teesien suhteen kävi kuten monissa sensaatioilmiöissä. Katolinen kirkko koki olevansa uhattu niin teologisesti kuin taloudellisestikin. Paavi Leo X uhkasi Lutheria kirkonkirouksella, johon liittyvän paavin bullan Luther poltti. Paavin mukaan kapinallisia oli kutsuttava luterilaisiksi. Lutherin onnenpotku oli myös Johann Gutenbergin noina aikoina kehittämä uusi painokone.
Emil Anton vinoileekin, että luterilaisuuden perustamisesta on kiittäminen sekä Lutheria että paavia ekumeenisesta yhteystyöstä. Itse asiassa nämä toisiaan vastaan taistelleet ryhmät ovat aika lähellä toisiaan. Tänään Ruotsin ja Suomen luterilaisuus ymmärtää itsensä evankeliseksi katolisuudeksi, jossa toisaalta on omaksuttu luterilainen tunnustus mutta samalla säilytetty katoliselta ajalta periytyvä piispuus ja keskiaikaiset hiippakunnat.
Irtiotto Ruotsista
Pietari Brahe jo 1600-luvulla toimi Suomen puolesta, mutta Ruotsin siirtomaaherruus jatkui. Brahe oli sitä mieltä, että saksalaisille ja ruotsalaisille tuli opettaa suomea, mitä virkamiesten tuli osata. Suomen kenraalikuvernöörinä hän perusti maahan postilaitoksen ja kymmenen uutta kaupunkia. Samaan aikaan täällä vaikuttanut umpiruotsalainen piispa Isak Rothovius sanoi asuvansa Turussa ”skorpionien ja barbaarien keskellä”.
Kustaa II Aadolfin tytär, kuningatar Kristiina aiheutti protestanttien eli luterilaisten piirissä valtakunnallisen järkytyksen. Ristiretkitunnelmissa kasvanut Kristiina vieraantui protestanttisuudesta, kääntyi katoliseen uskoon, luopui kruunusta, vietti lopun elämästään Roomassa ja tuli haudatuksi ensimmäisenä naisena Pietarinkirkkoon.
Suomen ja suomalaisuuden synnyn kannalta tärkeitä vuosilukuja ovat 1809 ja 1917. Ensin mainittuna vuotena Itäinen osa Ruotsia siirtyi lyhyen valloitussodan kautta Venäjän keisarikunnan alaisuuteen. Tuona hetkenä keisari Aleksanteri I totesi Porvoon valtiopäivien juhlapuheessaan, että Suomi tuli korotetuksi ”kansakuntien joukkoon”. Suomen asema muuntuikin aivan joksikin muuksi kuin Ruotsin vallan alla.
Suomen evankelis-luterilaisesta kirkostakin tuli itsenäinen, jolla oli oma arkkipiispa ortodoksisen keisarin valtakunnassa. Myöhemmin maa sai oman valuutan, kansallislaulun ja kansalliseepoksen, suomen kieli kohotettiin virallisen kielen asemaan ruotsin kielen rinnalle.
Sen sijaan Vladimir Leninin Suomen itsenäisyyden tunnustamisen 1917 Anton olisi voinut jättää omaan arvoonsa. Itsenäisyyden Suomi hankki itse, Leninille se oli virhetikki.
Kauhumaalailua, sovinnon tekoa
Vihollisväleissä olleet katoliset ja protestantit kauhumaalailivat toinen toisiaan. Sopivissa yhteyksissä välien selvittely jatkuu yhä, jos siihen vain on vaikkapa kaupallisia perusteita. Esimerkiksi menestyskirjailija Dan Brown on bestsellerillään Opus Dei – vaiettu salaseura? herkutellut salaliittoteorioilla ja katolisen kirkon julmuuksilla. Asiantuntijat ovat vähätelleet Dan Brownin kauhutaikinan todenperäisyyttä.
Viime vuosikymmeninä katolisen ja evankelis-luterilaisen kirkon välit ovat lähentyneet. Ristiriitojen sijaan Emil Antonin todistuksen mukaan nyt ollaan hakemassa ekumeenisia, sovittelevia ajatusratoja.
Vain uskontotieteilijät osaavat asettaa emerituspiispa Eero Huovisen katolisessa kongressissa pitämän sovittelevan puheen oikeaan skandaalikehykseen. Hän lausui suomalaisten luterilaisten haluavan olla ”osa Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa, osa yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa”. Sovinto ei ole taannut suosiota.
Viime vuodet olemme kuitenkin eläneet uskontokritiikin voittokulkua. Lestadiolaisiin Suomen väkimäärästä kuuluu uskolliset yli seitsemän prosenttia. Oman valtionkirkkomme jäsenistö käsitti vuonna 2000 noin 85 prosenttia. Runsas vuosi sitten luku oli enää 73 prosenttia.
Onpa uskonnottomuudesta katoliseen uskoon kääntynyt filosofi Lauri Järvilehto kehunut nykyisen uskonsa toimivan ja täyttävän kirkot, ”kun taas naapurissa ollaan huolissaan siitä, milloin viimeisen luterilaisen kirkon valot sammuvat”.
Emil Anton: Katolisempi kuin luulit. Aikamatkoja Suomen historiaan. Kirjapaja 2017.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
