Suomen sisäiselle ja ulkoiselle turvallisuusympäristölle on ominaista muutosnopeus, uhkien monimuotoisuus sekä tapahtumien vaikea ennustettavuus. Lähivuosina yllättävät tilanteet ja häiriöt ovat entistä todennäköisempiä. Turvallisuus näyttäytyy yhä vahvemmin resilienssinä, mitä tukee myös käsitteen yleistyminen Euroopan unionin strategiateksteissä.
Resilienssissä eli sietokyvyssä on kyse sekä ihmisten että yhteiskunnan kriittisten toimintojen kyvystä ennakoida, toimia joustavasti ja palautua häiriötilanteista. Monimutkaistuvassa maailmassa, jossa kaikki ongelmien lähteet ja vaikutukset eivät ole tiedossa, on välttämätöntä luoda mahdollisimman sietokykyisiä toimintatapoja ja järjestelmiä. Monialaiset riippuvuussuhteet heijastuvat myös hybridivaikuttamisessa. Eurokriisi, Krimin valtaus, ihmisvirrat Eurooppaan, disinformaatio, vaalihakkerointi, terrori-iskut ja kaikki muut mahdolliset häiriötekijät pandemioista aina kyberrikollisuuteen ovat siirtäneet turvallisuuskäytäntöjen painopistettä pois häiriöiden tuottajista kohti järjestelmien ja yhteiskuntien sietokyvyn vahvistamiseen.
Siirtymällä on kuitenkin ongelmansa ja resilienssiin keskittymisessä on vaaransa. Resilienssin keskeinen ongelma on sen epämääräisessä monikäyttöisyydessä. Resilienssistä on muodikasta puhua ja korostaa strategioissa sen merkitystä ilman käytännön toimenpiteisiin johtavaa konkretiaa. Samalla keskitytään usein liiaksi toiminnalliseen sietokykyyn unohtaen henkisen sietokyvyn merkitys häiriötilanteista selviämisessä.
Mielikuvien merkitys ja henkinen sietokyky korostuvat entisestään lähitulevaisuuden turvallisuusympäristössä. Merkittävimmät ”taistelut” tullaan käymään ihmisten mielistä. Ulkopuolelta tuleva mielipidevaikuttaminen yleistyy ja pyrkii vaikuttamaan myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.
Vihollinen pitää tunnistaa
”Tunne uhkat ja vihollisesi” -periaate on perinteisesti kuulunut valmiuteen ja ennakointiin, eikä tätä tule unohtaa uhka-arvioiden monimutkaistuessa. Kiusaus unohtaa ongelmia ja uhkia aiheuttavat toimijat, ja keskittyä liiaksi ainoastaan oman sietokyvyn vahventamiseen voi käytännössä osoittautua passivoivaksi ja uhkien ennakoitavuutta heikentäväksi.
Yksi turvallisuusympäristömme arvaamattomuuden piirre piilee siinä, ettemme tunne ja analysoi siinä vaikuttavia toimijoita ja vaikuttamisen keinoja tarpeeksi keskittyessämme sietokyvyn kehittämiseen. Juuri nyt poikkitieteelliselle ja uhkia ennakoivalle turvallisuustutkimukselle olisi erityinen tarve.
Suomi ja Euroopan unioni ovat olleet jatkuvassa stressitilassa jo jonkin aikaa, ja hybridisodankäynti on laajentanut sodankäynnin pikemmin normaaliksi kuin poikkeustilanteeksi. Tilannetta voi verrata kansainväliseen lentokenttään. Ilmailun solmukohdat ovat äärimmäisen monimutkaisia järjestelmiä, joihin vaikuttavat monet poliittiset, yllätykselliset ja inhimilliset virhemahdollisuudet – terrorismi, lakot, sairastumiset, tulivuoden tuhkapilvi, lumipyry tai vaikkapa lennonjohtajan nukahdus.
Monella tavalla lentokentät ovat modernin elämänmenon monimutkaisen keskinäisriippuvuuden symboleja, jossa lyhytaikainenkin ongelma voi heijastua tuhansien ihmisten elämään. Lentokentistä on sanottu, että ne ovat kaiken aikaa stressitilassa. Sietokyky on niissä viritetty huippuunsa.
Mutta lentokentillä on tunnistettuna mahdolliset häiriöiden lähteet ja laajasti ennakoitu niitä. Häiriöiden vaikutuksia on lentokentillä opittu erittelemään sekä myös ymmärtämään yhteis- ja kerrannaisvaikutuksia. Sietokyvyn ohella kyse on vahvasta ennakoivasta varautumisesta.
Pahimmillaan toteutettavat resilienssikäytännöt johtavat passivoivaan ja epästrategiseen toimintaan. Omien mekanismien jäntevöittäminen on helposti varjonyrkkeilyä, jos ei ymmärretä ulkoapäin tulevia strategisia vaikutustapoja ja niitä käyttäviä toimijoita. Spontaaneina pidettyjä häiriötekijöitä voi valjastaa strategiseen vaikuttamiseen.
Varsin yleisesti on tunnettua, että Turkki ja pienemmässä mittakaavassa Venäjä käytti ihmisvirtoja hyväkseen poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Vaalihakkerointi osoitti, kuinka väylät vaikuttamiselle löytyvät aina, jos häiriöitä aiheuttavien tahojen ajattelua ei tunnisteta ja oteta vakavasti. Mikään järjestelmä ei voi olla passiivisen resilientti. Aktiivinen resilienssi sen sijaan pohjaa kyvylle lukea ulkopuolisten toimijoiden – olivatpa ne geopoliittisia häiriköitä tai kyberrikollisia – motiiveja, kyvykkyyksiä omien haavoittuvuuksien ohella. Varautuminen ja ennakointi vaatii aktiivista asennetta.
Teknologiainto hämärtää ykköshaasteen?
Resilienssiin keskittymisessä on poliittisesti helpottava piirre. Se mahdollistaa kriiseistä ja häiriöistä puhumisen ilman, että on tarvetta nimetä ulkoisia ongelmantuottajia. Euroopan unioninkin kieli on usein strategisesti hyvin rajallista. Puhutaan omien haavoittuvuuksien paikkaamisesta ilman kuvaa niiden hyväksikäyttäjistä.
Merkittävää on myös se, että resilienssin tuottaminen on strategiatekstissä osin korvannut maininnat demokratian tukemisesta tai levittämisestä. Meille kriittisimmästä järjestelmästä – demokratiasta – on tullut vähemmän tärkeää resilienssin rinnalla. Teknologiakeskeisessä digitalisoituvassa Euroopassa on syntynyt harha, jossa infrastuktuuriorientoitunut resilienssi on keskeisempää kuin demokraattisen poliittisen järjestelmän määrätietoinen ja aktiivinen turvaaminen ulkoisilta uhilta.
Suomalaisen yhteiskunnan yleinen turvallisuus joutuu todennäköisesti lähivuosina nykyistä vakavammalle koetukselle. Aktiivisen resilienssin kehittäminen sekä turvallisuusympäristön ennakoiva ymmärrys ja demokratiaamme uhkaavien toimijoiden käyttäytymisen tunnistaminen näyttäytyvät tässä ympäristössä välttämättömyytenä.
Mika Aaltola
Ohjelmanjohtaja
Ulkopoliittinen Instituutti
Jarno Limnéll
Professori
Aalto-yliopisto
