Sofi Oksanen puhui Kanadan Torontossa vainoja ja ihmisoikeuksia käsitelleessä konferenssissa. Aiheena olivat vuoden 1949 karkotukset tai pakkosiirrot Baltian maissa.
Oksasen puhe on julkaistu englanniksi tässä. Seuraava on käännöstä hänen puheensa alkuosasta.
Kirjailija kertoi halunneensa kirjoittajaksi lapsesta saakka. Hän kertoi kasvaneensa Suomen ja Viron, kahden todellisuuden, lännen ja Neuvostoliiton välissä.
Sofi Oksasen mukaan kaikki Viroon liittyvä oli tuntunut ei-kirjalliselta, yksinkertaisesti siksi, että Viro kirjaimellisesti puuttui kartalta. Hän ei nuorena koskaan kirjoittanut Neuvostoliitosta sanaakaan, kouluaineita lukuun ottamatta.
– Kaikki muu olisi ollut täysin mahdotonta Suomessa. Mitään ei voinut kirjoittaa ylös. Kaikki piti muistaa. Kaikki mitä todella oli tapahtunut Virossa, kuului yksityisen muistin piiriin. Ei julkisen muistin. Kyse oli suullisesta historiasta, josta puhuttiin vain luotettavassa seurassa. Ei kirjoitettua historiaa, hän sanoi.
– Neuvostojärjestelmä perustui tosiasiaan, että ihmiset olivat oppineet olemaan julkisesti ääneti asioista, jotka olivat järjestelmälle epämiellyttäviä. Tämä käytöstapa sisäistettiin kyselemättä, koska ei ollut vertailukohtia toiseen, poikkeavaan todellisuuteen. Ei ollut todellisuutta jossa olisi voinut kirjoittaa sellaisista asioista. Ei edes Suomessa, joka kuitenkin oli itsenäinen valtio. Suomi eli tuolloin suomettumisen vuosia, ja se tarkoitti elämää Moskovan todellisuudessa. Ei ollut kontekstia tai ympäristöä jossa näistä asioista oltaisiin voitu tehdä julkisia. Eikä ollut järjestelmän ulkopuolella kuulijoita, jotka olisivat edes tajunneet mistä oli kysymys.
Oksanen kuvaili jatkuvaa uhkaa pääsyn kieltämisestä sukulaisten luo Neuvostoliittoon. Suomessa puolestaan työmahdollisuudet olivat vähäiset.
– Lapsuudessani käytin samoja ilmaisuja kuin muut virolaiset leireistä, pakkosiirroista ja muista sortotoimista. Samaan aikaan kun opin puhumaan, opin myös viroksi olennaiset sanonnat kuten hän meni metsään, hän tuli takaisin, hän ei tullut takaisin, hänet vietiin Siperiaan tai yksinkertaisesti hänet vietiin. Opin myös ettei ollut syytä käyttää näitä sanontoja Viron ulkopuolella, koska suurelle osalle ulkopuolisista niiden merkitys oli epäselvä. Vain yksilöt, joilla oli omia kokemuksia, tunnistivat ne.
Lännessä tämän salaisen kielen käyttäminen oli kuitenkin mahdotonta. Länsi oli täynnä informantteja, vasikoita. Oksanen mainitsee KGB:n 1956 käskyn tuhota ulkovirolaiset yhteisöt mustilla listoilla, epäluulojen synnyttämisellä ja tekaistuilla väitteillä.
Oikeat sanat
Sofi Oksasen mukaan edellä mainitut sanonnat olivat aivan tavallisia hänen lapsuudessaan. Perheessä ja ystävissä oli ollut kadonneita, metsään kuolleita ja Siperiaan vietyjä. Oli luonnollista kirjoittaa kirjeitä, joissa tosimerkitykset olivat rivien välissä, ja tehdä niin myös puhelinkeskusteluissa.
– Siksi kukaan ei kaivannut esimerkiksi sanomalehtiä, joiden tehtävä olisi ollut välittää tietoa tai joissa voisi kirjoittaa omista kokemuksistaan todellisilla sanoilla: Pakkosiirrot. Leirit. Kidutus. Teloitus. Sensuuri. Sensuuri jota ei virallisesti Neuvostoliitossa ollut, mutta oli naamioitu toimituksellisiksi suosituksiksi, Sofi Oksanen sanoi.
Neuvostoliitossa sensuurin ja lehdistön tehtävä oli Sofi Oksasen mielestä estää vaihtoehtojen esiintulo ja olemassa olevan järjestelmän kyseenalaistaminen. Seurauksena oli vaihtoehtoinen todellisuus, jossa sanavarastoon ei kuulunut tavallisten ihmisten elämään vaikuttavia asioita. Sen sijaan syntyivät säännöt siitä, mitä voi puhua ja miten.
– Ero henkilökohtaisen ja virallisen välillä oli varsin kuluttavaa, ja se pakotti ihmiset luomaan kerroksittaisia persoonia, tuplaidentiteettejä.
– Samaan aikaan kuin Suomessa opin sanat Maamme-lauluun jota aina lauloimme Suomen itsenäisyyspäivänä, olivat Virossa Viron lippu, kansallislaulu ja lipun sini-musta yhdistelmä kiellettyjä. Samaan aikaan kun koulussa Suomessa luin Suomen suurimmasta kansallistarinasta, talvisodasta, ei Virossa voinut puhua ääneen tai julkisesti Viron lähihistorian suurimmasta tragediasta, pakkosiirroista ja miehityksestä. Virallisesti tragediaa ei ollut olemassa. Eikä sitä ollut myöskään suomettuneessa Suomessa, jonka koulukirjoilla piti olla Moskovan hyväksyntä. Käytännössä se tarkoitti, että nuoret kuulivat Virosta vasta teini-ikäisinä suomen tunnilla vain kun puhuttiin suomensukuisista kielistä. Tämä on todella outo tosiasia, ottaen huomioon, että puhumme Suomen läheisimmästä naapurista tänään – ja ennen neuvostomiehitystä. Näin tehokkaasti Neuvostoliitto vaikutti kokonaiseen muistinmenetykseen jopa naapurissa Suomessa.
