Helsingin tuntemattoman 21-vuotiaan sankarin murhasta pian 100 vuotta

Helsingin keskustasta itään lähdettäessä on Sörnäisten jälkeen viime aikoina rakennettu Verkkosaaren-Kyläsaaren uutta kaupunginosaa. Metrolla itään ajaessa aukeaa paikalla Sörnäisten jälkeen vasemmalla merinäky­mä Vanhankaupunginlahden selälle.

Tälle paikalle, Kyläsaaren rantaan, ammuttiin punaisessa Helsingissä 13. helmikuuta 1918 jäälle kuusi miestä.

Heistä kaksi koululais­ta, diplomi-insinööri, tutkija/kirjan­pitäjä ja Pellingin retkikunnan johtaja Väinö Petrelius olivat suojeluskuntalaisia. Lisäksi surmattiin heitä autta­massa ollut poliisi.

Väinö Petreliuksen nimi on ensim­mäisenä Helsingin Liisanpuistikossa olevassa Pellingin ja Sigurdsin jouk­kojen 48 vainajan muistomerkissä.

Valtiorikosoikeuden pöytäkirjoista selviää, mitä Helsingin nuoren ja tun­temattomaksi jääneen johtajan ryh­mälle tapahtui.

Jääkäriksi Saksaan

Väinö Armas Petrelius (1897-1918) oli malmilai­sen arkkitehti Albert Petreliuksen (1865-1946) poika. Suomalaista lyseota eli Ressua käynyt, VPK:ssa toiminut Väinö Petrelius jätti 7. luokan kesken 18-vuotiaana joulukuussa 1915. Hän liittyi Saksassa jääkäreihin veljensä Bertel Petreliuksen (sittemmin Perttu Pertamo, 1892-1956) tavoin.

Väinö Petrelius tuli jo keväällä 1917 Ruotsiin erityistehtäviin ja siirtyi Suomeen joulukuun alussa 1917 – hän purjehti Paavo Talvelan ja Paul Wal­leniuksen kanssa avopurjeveneellä Turkuun. Vuodenvaihteen 1917-18 yli Pet­relius toimi Vimpelin sotakoulussa Aarne Sihvon komppaniassa koulut­tajana.

Helsingissä Petrelius valittiin suo­jeluskuntalaisten toimesta 26. tam­mikuuta 1918 illalla heidän johtajak­seen. Miehet lähtivät kohti Sipoota samana sodan alkua edeltäneenä yönä.

Vihreä pataljoona

Sipoossa he saivat vihreät käsivarsi­nauhat, joiden mukaan tätä Helsin­gin suojeluskunnan noin 200 miehen muodostamaa I pataljoonaa kutsut­tiin Vihreäksi pataljoonaksi. Aseita oli joka toiselle ja patruunoita 75 miestä kohden.

Pataljoonan päällikkö Petrelius osallistui alkutaisteluihin Nikkilässä ja Martinkylässä ja haavoittui lievästi oikean reiteensä Keravalla.

Keravan taistelu oli sohaisu ampiaispesään, joka pelästytti pääkaupungin valtaan tulleen kapinajohdon perusteelli­sesti. Punaiset lähtivät eri arvioiden mukaan joko 2 300 tai 3 500-4 000 miehen voimalla tuhoamaan lähis­tön vaarallisina pitämiään kapinape­säkkeitä.

Porvoossa hallituksen joukkoja johtanut Sannaisten kartanon vapaa­herra Gustav Silfverhjelm kuitenkin hajotti 7. helmikuuta suojeluskunnat. Pettynyt Petrelius kehotti samana iltana itseään seuraamaan haluavia kokoontumaan torille.

Pellingin taistelu

Eri kuvailujen mukaan Petrelius oli innostunut ja luontainen johtaja, jota kutsuttiin majuriksi. Noin 300-400 miestä lähti Porvoosta kohti kaakkoa, tarkoituksena päästä saariston kautta pohjoiseen.

Juuri 21 vuotta täyttäneen Väinö Petreliuksen joukko päätyi Pellingin ulkosaarelle, jossa se otti vastaan hyökkäyksen 11. helmikuuta 1918. Edessä oli koko punainen Suomi ja takana meri lainehti vielä avoimena, joten Viroon ei päässyt.

Punaisia oli 1 300 miestä, mutta he eivät saavuttaneet tulosta. Kiivaan taistelun jälkeen suojeluskuntalaisten patruunat olivat kuitenkn lopussa ja Petrelius hajotti joukkonsa.

Apua Helsingistä

Itse Petrelius lähti upseeriensa arke­ologi/kirjanpitäjä Edgar Sillmanin ja insinööri Elias Vuorisen kanssa Emä­salon ja Pirttisaaren (Pörtö) kautta Hel­sinkiin hakemaan apua. Pirttisaaressa oli lopulta noin 200 pellinkiläistä.

Punaiset ottivat Helsingin Vuosaaressa tämän johtokolmikon kiinni. Heitä säilytettiin kahden muun kiinni otetun Vihreän pataljoonan jäsenen eli koululaisten Gustav Degerholmin ja Henrik Est­landerin sekä poliisi Jaakko Hietikon kanssa. Hietikko oli ollut Nordsjö­-Skatanissa huvilanvartijana ja anta­nut ruokaa ja suojaa valkokaartilai­sille.

Petreliuksen toimia on kiitetty yleisesti, vaikka tapahtumat sinänsä olivatkin epätoivoisia ja huitomista pimeässä. Kuitenkin Petrelius veti pienellä joukolla ja aktiivisuudellaan peräänsä suuren määrän punaisten taiste­lijoita ratkaisevana aikana, jolloin heidän olisi sodan voittamista ajatellen pitänyt olla varsinaisella rintamalla pohjoisessa.

Helsingin länsipuolella vastaava tapahtui Kirkkonummen ja Siuntion Sigursin ja Suintian taisteluissa, jotka sitoivat punaisia.

Vuosaaresta Mellunkylään

Väinö Petreliuksen ja hänen kanssaan lopulta surmattujen mainitaan eri historiayhteyksis­sä pyrkineen jäältä Helsinkiin joko Hermannin tai Kruunuhaan kohdalla. Tämä ei pidä paikkaansa. Virhe perus­tunee siihen, että useat muut Pellin­gistä Helsinkiin pyrkineet retkikunta­laiset rantautuivat noihin paikkoihin – yhtä ikävillä seurauksilla.

Vangittujen murhat olivat punai­sen valtakauden alussa arkipäivää. Kahdeksan Porvooseen tulossa ollut­ta loviisalaisnuorukaista murhattiin Keipsalon saaressa 12. helmikuuta kyrniläisten punaisten toimesta. Jaak­ko Paavolaisen kirjan Punainen terrori mukaan punaiset teloittivat kaikki­aan 78 Itä-Uudenmaan taisteluihin osallistunutta. Heistä 19 oli Helsin­kiin Pellingistä ja muualta takaisin pyrkineitä. Helsingin Liisanpuistikon patsas, joka heille on pystytetty, on itse asiassa murhamuistomerkki.

Petreliuksen ja hänen kumppanien­sa kiinniottopaikka oli ”Skatta”, Nordsjö-Skatan lähellä Vuo­saaren kartanoa. Sieltä heidät kul­jetettiin Mellunkylään punakaartin esikuntaan, josta heidät kuljetettiin Hermanniin. Paavolaisen mukaan Hermannin punakaartin esikunta ”oli koostunut verrattain hämäräpe­räisistä yksilöistä”.

Kartan tutkiminen tuo mieleen kysymyksen siitä, ajatteliko Petrelius kenties pyrkiä kohti kotiaan Malmilla. Sinne olisi ollut Vuosaaresta lyhin matka ja enää kymmenkun­ta kilometriä.

Tietoja kohtaloista

Tietoja punaisten Helsingissä kiinni­ ottamiksi tulleiden kohtaloista löytyy Kansallisarkistosta. Kuulustelupöy­täkirjoja tehtiin kansanvaltuuskun­nan riveissä olleiden, sotarikoksista epäiltyjen tutkintaa ja tuomitsemista varten perustetussa valtiorikosoikeu­dessa.

– Vietiin kaupungin 4. piiriin enempää kuulustelua varten. Koti­kallion koululla olevassa vahtikomp­panian päämajassa tutkittiin vangit meidän ollessa keittiössä syömässä. Syötyämme saimme määräyksen ampua vangit paluumatkallamrne jäällä. Kun kieltäydyimme, pantiin meidän mukaamme paikallisia vahti­miehiä, jotka sitten tultuamme jäälle komensivat vangit ylös reestä riviin ja ampuivat heidät yhteislaukauksella, kertoi Harald Vihelm Hjort kuulus­teluissa.

Vangitut eivät siis saaneet tietää, mikä heitä odotti.

Yhä paikalla toimivassa Ko­tikallion päiväkodissa majaili tuolloin Hermannin komppania. Siihen kuu­lui yli 200 punaista. Heistä 48 oli ollut mukana Porvoon retkellä ja ajamassa Petreliuksen joukkoja takaa.

Sekatyömies Paavo Nikolai Peltonen kertoi kuulustelussa, että murhapäivänä 13. helmikuuta 1918 vangittuja saattamaan lähti miehet Kotikallioon tuoneiden lisäksi ”kymmenkunta muuta punakaartilaista”. Kuutta miestä kuljetti siten ehkä parikymmentä miestä

Lahtari tai sinnepäin

Valtiorikosoikeuden päätöksen mukaan ampumiskäskyn antoi Kaarlo Virtanen (myös Wirtanen), Hermannin punapataljoonan 37-vuotias päällikkö. Hänen lähin apulaisensa oli Waldemar Gessler.

Kaarlo Virtanen oli syntynyt 11. lokakuuta 1880 Heinolassa maatyö­tekijän perheeseen. Hän oli kahdek­sanvuotiaasta saakka toiminut ren­kinä Heinolassa ja Jaalassa. Vuonna 1902 Virtanen oli ollut asevelvolli­sena tarkka-ampujapataljoonassa. Rakennustöillä itseään elättänyt Virtanen nimitettiin kapinan tullen Helsingissä punakaartin II rykmentin III patal­joonan päälliköksi – Virtasen itsensä myöhemmin väittämän mukaan ”pakosta”.

Virtasella oli vaimo ja 19-vuotias poika. Virtainen asui eteläisessä Helsingis­sä Munkkisaarentiellä, jossa rappu­käytävässä päivysti turvallisuudesta huolehtinut vahti. Erikoisuuksina Virtanen oli saanut käyt­töönsä moottoripyörän ja ”komean talvipalttoon” jo sotaa edeltäneen Saksanniemen yh­teenoton jälkeen.

Kuulustellut kertoivat karua kiel­tä Virtasen linjasta. Hänen sanottiin olleen ”pääjehu Hermannin mur­hakomppaniassa”, jonka kerrottiin olleen ”aina vihoissaan siitä, että vangitut oli turhanpäiten lähetetty Työväentalolle”.

– Ei se tartte niin lahtarikaan olla, kunhan on sinnepäin. On näitä ly­hempiäkin teitä kuin työväentalolle, Kaarlo Virtasen kerrottiin sanoneen.

Nyt lakaistaan

– Ne menshevikit on nyt kanta­neet lippuja monta vuotta eikä siitä ole parempaa tullut, mutta nyt ollaan me bolshevikit vallassa ja lakaistaan, vaikka virtaisi verta kuinka paljon tahansa ja sitten ruvetaan sille poh­jalle rakentamaan, Kaarlo Virtasen todettiin linjanneen.

Kuulusteltujen mukaan Virtanen oli todennut, että vangitut on vietävä ”alas”. Tämä tarkoitti laskeutumista mäen päällä sijaitsevasta Kotikallios­ta jäälle ja ampumista siellä. Vangitut oli sitä ennen erehdytetty luulemaan, että heitä kuljetetaan takaisin Mel­lunkylän-Vuosaaren suuntaan.

Virtanen vangittiin Helsingin va­pautusta seuranneena päivänä 13. huhtikuuta 1918 Mikonkadun yö­majassa. Hän kielsi koskaan mää­ränneensä ketään ammuttavaksi tai ”jäälle vietäväksi”.

Kaarlo Virtanen tuomittiin ylly­tyksestä murhaan ja osallisuudesta valtio- ja maanpetokseen kuoleman­rangaistukseen. Sama tuomio annet­tiin samalla kahdeksalle muulle punaiselle. Tuomiot vaihdettiin 7. tammikuuta 1919 elinkautisiksi.

Väinöjääkärintie

Omaisten myöhemmin kolerasairaa­lasta hakemat kuuden miehen ruu­miit oli silvottu. Pöytäkirjoista ei il­mene, oliko vankeja kidutettu, kuten useissa tapausta koskevissa kirjoissa väitetään.

Usein mainitaan myös mukana ollut seitsemäs mies. Hänet Virtanen kuitenkin päästi vapaaksi, sillä ky­seessä oli Ruotsin kansalaiseksi pal­jastunut Edvard Strömberg.

Albert Petrelius oli toivonut, et­tä hänen Malmin mailleen tulevista teistä joku nimettäisiin pojan mu­kaan Vainöjääkärintieksi. Toive ei toteutunut.

Helsingin Pohjoisrannan Liisan­puistikossa on Pellingin ja Sigurdsin joukkojen sankarivainajien muisto­merkki. Helsingin kaupunginvaltuus­ton tilaama ja arkkitehti Armas Lind­grenin sekä kuvanveistäjä Gunnar Finnen yhdessä suunnittelema patsas paljastettiin 16. toukokuuta 1921.

Sen eteläiselle puolelle on kaiverrettu Pel­lingin ja pohjoiselle puolelle Sigurdsin joukon kaatuneiden nimet. Ensimmäi­senä, ylimpänä on Väinö Petrelius.

Artikkeli on julkaistu alun perin Vapaussoturi-lehdessä 4/2009. Tekstiä on hieman ajantasaistettu ja editoitu.