Vihdin kunnassa sijaitsevissa Riuttarannan ja Hopeaniemen vastaanottokeskuksissa asuvia turvapaikanhakijoita ahdistaa toimettomuus ja vastaanottokeskusten yksitoikkoinen arki. Moni kaipaisi itselleen tekemistä ja haluaisi päästä töihin.
– Meillä on täällä aivan liikaa aikaa, sanoo irakilainen Walid Hammadi.
Karrar al-Ibrahimi kertoo päivärytminsä muuttuneen aivan toisenlaiseksi kuin kotona Bagdadissa.
– Irakissa heräsin töihin aamuviideltä tai kuudelta, täällä nousen puoliltapäivin. Syön lounaan ja käyn kello 14 alkavalla suomen tunnilla. Kello 16 menen kuntosalille ja kello 18 on taas ruoka. Illalla opiskelen jälleen kieltä ja menen nukkumaan puoliltaöin, hän kertoo.
Vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa Hopeaniemessä asuva al-Ibrahimi ihmettelee, miksi Suomi maksaa turvapaikanhakijoiden lääkärit ja ruuat. Hän sanoo, että haluaisi päästä töihin ja elättää itse perheensä.
Samaa sanoo moni muukin turvapaikanhakija. Hopeaniemessä on al-Ibrahimin mukaan paljon ammatti-ihmisiä: lääkäreitä, opettajia, insinöörejä, rakennusmiehiä ja autonkuljettajia, joilla olisi paljon annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle.
Riuttarannan vastaanottokeskuksessa asuville turvapaikanhakijoille on tarjottu mahdollisuutta osallistua vapaaehtoisesti vastaanottokeskuksen ympärillä olevien Vihdin seurakunnan metsien raivaamiseen. Mukaan ilmoittautui kolmasosa vastaanottokeskuksen asukkaista.
– On hienoa, että myös naisilla on mahdollisuus osallistua. Suomessa miehet ja naiset voivat tehdä samoja töitä, iloitsee jemeniläinen Fatima al-Ibbi. Oikealta ammatiltaan Fatima on kirjanpitäjä.
Osa turvapaikanhakijoista yrittää myös keksiä itse tekemistä itselleen. Kotona Bagdadissa ravintolassa työskennellyt Rasul Mozher Miften on ratkaissut toimettomuusongelman niin, että pestautui vapaaehtoistyöntekijäksi vastaanottokeskuksen ruokalaan. Neljä turvapaikanhakijaa kerää astiat, pyyhkii pöydät ja pitää paikat kunnossa.
– Haluamme näin auttaa suomalaisia. Tämä on pieni ele verrattuna siihen, mitä kaikkea suomalaiset ovat tehneet meidän eteemme, Miften sanoo.
