Barbarian paluu muistuttaa vanhan ajan tiukkaa maailmanlopulla uhkailevaa kirkkosaarnaa. Tällä kertaa syytettyinä eivät ole Yhdysvallat, Venäjä, Pohjois-Korea saati kasvihuoneilmiö vaan oikeastaan me itse, hyväuskoinen saamaton Eurooppa. Siinä missä olemme television välityksellä päässeet seuraamaan maanosamme ylevyyttä juhlatilaisuuksista Eurooppa-hymnin myötä, nyt Vihavainen soittaa meille surumarssia.
Kirja on manaus monelle sellaiselle ilmiölle, joita emme halua harmitella saati tunnustaa selviksi uhkatekijöiksi. Se kyseenalaistaa nykyisen hyväuskoisen hyminän ja herättää suoranaista raivoa sitä saamattomuutta kohtaan, jota Eurooppa yhteisönä ylläpitää. Jos asioista puhutaan selvin sanoin, tämän saamattomuuden hautojat ottavat esiin syytesanan ”sananvastuu”, siis aivan orwellilaiseen tapaan.
Timo Vihavainen ottaa esimerkiksi seikan, josta Suomen vastuunkantajat eivät ole halunneet puhua – aivan kuin ongelmaa ei olisi tai mitään siihen viittaava tapahtunutkaan:
”On luontevaa ajatella, että Ruotsi on pohjoismaalaisuuden ydin ja muut siihen sitten enemmän tai vähemmän sitä marginaalia. Varmaan siihen kuulu ainakin Tanska, joka on kantanut kovasti huolta siitä, että sen vetovoima ei-toivottujen maahanmuuttajien taholla heikkenisi. ”Sydämensä avannut Ruotsi sen sijaan jatkaa niiden houkuttelemista, mutta käytännössä on työntänyt niitä parhaansa mukaan itäiseen naapuriin”.
Edellä oleva sitaatti kuvastaa Vihavaisen tapaa puhua asioista, joista meillä edellytetään puhuttavan kiertoilmauksin tai tässä yhteydessä pohjoismaisen yhteishengen suojelemiseksi suoranaisesti vaikenemalla.
Vihavainen on helppo torjua mielipiteiltään oikealle tai perussuomalaisuuteen kuuluvaksi häiriköksi, mutta kuka uskaltaa hänen tapaansa kysyä ja vielä odottaa vastauksia. Edellisessä kirjassaan hän kirjoittajakumppaneineen otti esille monia vaikeita asioita saamatta aikaan keskustelua. Mitä mieltä Suomessa saa olla: suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva 2015) ohitettiin vähin äänin, kuin suomettuneen 1970-luvun aikana hankalat mielipidepamfletit.
Hätähuuto kasvavalle välinpitämättömyydelle
Vihavainen parjaa halpahintaviihdettä ja kulutusturhuutta. On riemastuttavaa lukea kunnon pilkkatekstiä tämän hetken realitysuosikeista ja ns. median suoltamasta matalaotsaisesta ajanvietteestä. Tässä saippuaoopperateollisuus saa kyytiä. Ne ovat tasapäistämisen työkaluja, jotka vähentävät halujamme kiinnittää huomiotamme ehkä paljon tärkeämpiin yhteiskunnallisiin kehitystrendeihin. Onko maailman kutistuttava myös tällä tavalla?
Niin sanottu arabikevät oli suomalaisillekin tiedotusvälineille suoranainen uutisoinnin kilpailukenttä. Tyhmyyden tiivistyminen toreille uutisoitiin, ihasteltiin, mutta missä on kylmä itsekriittinen jälkiviisaus?
Vihavainen seurailee niin antiikin Kreikan, Rooman kuin myöhempienkin sivistyksen muutosten ketjuja, vaan ei löydä viisautta onneen. Oman sotien jälkeisen yhteen utopiamme umpikujaan, vuoden 1968 mellakoihin, hän ei tunnu ihastuvan. Kyse oli jälkikristillisestä sukupolvesta, joka sai omakohtaisesti kokea haaveittensa romahduksen.
Hetkeä myöhemmin suomalaisetkin vasemmistolaiset opiskelijaressukat luulivat myös kykenevänsä taiteessa ja tiedonvälityksessä tekemään suuria palveluksia työtä tekeville. Pian he yllätyksekseen huomasivat, etteivät he olleet ymmärtäneet työväestöstä yhtään mitään.
Oikeastaan Vihavainen on ihastuttava nykyhetken turmeluksen muistuttaja. Tämän ajan eteenpäinmeno on niin kiivasta, että on hyvä, kun joukossamme on pahanilmanlintuja ja tulevaisuudella manailijoita eikä vain lisävauhtia vaativia. Vihavainen on pahimmillaan junttisuomen puolustaja. Jos ns. edistykselliset olisivat vastanneet vaikkapa vuosien 1940-1944 viestinnästä, Suomea ei olisi olemassa.
Saamattomuuden tyyssija
Nimikkeen barbaria alle Vihavainen liittää kaiken, mikä on omiaan heikentämään eurooppalaisten tervettä itsetuntoa. Alhainen syntyvyys ja hallitsematon maahanmuutto ovat perustaamme heikentäviä ilmiöitä.
Viherradikaaleja hän kummeksuu, kun nämä uskontoon välinpitämättöminä viihtyvät kuitenkin islaminuskoa tunnustavien henkilöiden kanssa. Viimeksi mainitut eivät muuten ole juuri kiinnostuneita ekologiasta saati tasa-arvosta.
Deutsche Bankin katastrofi on esimerkki eurooppalaisesta leväperäisyydestä. Taloudellisen nousun ja säästäväisyyden mallioppilas Saksa pyrkii maksattamaan pelivelkansa yhteisistä veronmaksajilta kerätyistä varoista. Varsinaiset romahduksen aikaansaajat pelastettiin.
”Kontrolloijat eivät kontrolloineet, saalistajat saalistivat. Nyt kun pitäisi löytää syyllisiä, ei niitä näytä olevan missään. Olisi kaiketi vallankumouksellista vaatia rahat takaisin niiltä, jotka saivat ansaitsematonta hyötyä ja määrätä korvaukset maksettavaksi niille, jotka sallivat tapahtua sen, mitä tapahtui. Selvää on, että suomalainen veronmaksaja avaa kiltisti kukkaronsa, jos vaaditaan, mutta entä muut?”
Venäjän tutkimuksen eläkkeellä oleva professori on tänään vapaa puhumaan suunsa puhtaaksi. Hänen tuomiopäivän julistuksensa saattaa kuitenkin valua kuin vesi hanhen selästä. Huolestuneisuus kun ei ole muotia, sillä vauhti ja edistys ovat tärkeämpiä kuin tieto siitä, minne ollaan menossa.
Timo Vihavainen: Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa. Otava 2017.
MARKKU JOKIPII
