Kokoomus täyttää 9. joulukuuta 1918 sata vuotta. Saman vuoden juhlapuoluekokouksessa on tarkoitus päivittää kokoomuksen periaateohjelma nykyaikaan. Edellinen periaateohjelma on vuodelta 2006. Silloin vielä iso hyvinvointivaltio kukoisti. Nyt se on kriisissä.
Suomessa on eletty sen historian pisintä yhtäjaksoista taantumakautta. Valtiontalouden tasapainottamisesta on tullut ykköskysymys. Nykyisillä rakenteilla laajan hyvinvointivaltion rahoittaminen ei ole mahdollista.
Hyvinvointivaltion pelastaminen edellyttää järjestelmätason rakenteellisia muutoksia, ja pian. Olennainen on kysymys siitä, mitä hyvinvointivaltio ylipäänsä pitäisi pitää sisällään. Hyvinvointivaltion roolien määrittelemisestä on jälleen tulossa sekä kokoomuksen että koko suomalaisen yhteiskunnan ydinkysymys.
Mallia talouden uudistamiseen on viime vuosinakin haettu Saksasta, missä työmarkkinoiden joustavoittaminen ja työn tarjonnan lisäämiseen tähtäävät uudistukset tehtiin jo yli 10 vuotta sitten. Talouskuri ja työlinja ovat olleet kokoomuksen talouslinjan keskeisimmät opinkappaleet lähihistoriassa.
Sosiaalireformismin ydin on nationalistinen
Kun kokoomuspuolue vuonna 1918 perustettiin yhdistämään Suomen porvarilliset voimat, sen sisäiseen dynamiikkaan syntyi värähtely nationalistisemman valtiokeskeisen poolin ja kansainvälisen liberaalin poolin välille.
Ensimmäinen periaateohjelma oli talouslinjaltaan vahvan sosiaalireformistinen. Kokoomuslainen sosiaalireformismi oli saksalaista perua.
Se kumpusi hegeliläisestä nationalismista, jonka ajatukset Suomeen toi J.V. Snellman. Keisarillisen Saksan rautakansleri Otto von Bismarckin idea kansallisvaltion rakentamisesta vahvistamalla köyhän väestön elinedellytyksiä toimi esimerkkinä suomalaiselle talouspoliittiselle ajattelulle.
Kokoomuslainen hyvinvointivaltio oli ennen kaikkea saksalainen, nationalistinen ja konservatiivinen ajatus. Köyhän väestön asemaa tuli parantaa sosiaalivakuutuksilla ja kansansivistyksellä. Progressiivisella verotuksella tasattiin tuloeroja.
Sosialismin kokoomus hylkäsi kategorisesti. Kapitalismi oli porvarilliselle puolueelle itsestäänselvyys. Vahvasta omistusoikeudesta ja kansankapitalismista syntyi keskeinen osa suomalaisen yhteiskunnan tarinaa.
1800-luvun lopun orastavan teollistumisen aikana elinkeinot oli vapautettu kokonaan. Investointeja virtasi maahan, maa alkoi teollistua. Autonomian ajan suomalainen talous oli ajautunut varsin vapaaksi markkinataloudeksi. Sanana markkinatalous kuitenkin loisti poissaolollaan ensimmäisistä kokoomuksen ohjelmista.
Ennen sotia kokoomuksen talouspoliittinen linja jatkoi samalla nationalismin värittämällä, mutta suunnitelmataloutta ja sosialismia karttavalla linjalla.
Markkinaliberalismi vahvistuu
Sotien jälkeen kokoomuksen ohjelmassa korostui aiempaa enemmän markkinaliberalismi vastakohtana sosialistiselle suunnitelmataloudelle. Tämä myös alkoi erottaa kokoomuslaista talousajattelua Maalaisliitosta, josta tuli sittemmin keskustapuolue. Keskusta alkoi ajaa vahvemmin valtiovetoista teollistamista.
”Varallisuuden hankkimisen ja kartuttamisen tulee tapahtua asianomaisen oman yrittämisen tuloksena eikä valtion toimesta tai toisten kansalaisten kustannuksella. Elinkeinoelämälle on annettava riittävä toimintavapaus. Sosialisoimispyrkimykset, sekä julkiset että salaiset, on estettävä. Yrittäjätoiminta ei kuulu valtion eikä kuntien ensisijaisiin tehtäviin. Niiden on ainoastaan rajoituttava luomaan suotuisat edellytykset yksityiselle yrittämiselle”, kokoomuksen yleisohjelmassa vuodelta 1957 todetaan.
Ensi kertaa ohjelmasta löytyy myös sanapari ”sosiaalinen markkinatalous”. Jälleen kerran kokoomus tukeutui saksalaiseen esimerkkiin.
Ordoliberalismina Saksassa sotien jälkeen kehittynyt talousajattelun virtaus vakiintui sosiaaliseksi markkinataloudeksi ja mahdollisti saksalaisen Wirtschaftswunderin, eli talousihmeen. Sosiaalinen markkinatalous pyrki määrittelemään markkinataloudelle sellaiset säännöt, että kilpailua syntyisi, mutta pyrki visusti pysyttelemään valtiona itse markkinoiden ulkopuolella.
Askel sosialismiin
Periaateohjelmatasolla sosiaalisen markkinatalouden kausi jatkui vuoteen 1981, jolloin kokoomuksen talouspolitiikan suunnassa otettiin askel kohti sosialismia.
Markkinatalous oli korvaantunut termillä ”sosiaalinen valintatalous”. Enää ei korostettu elinkeinovapautta, vaan demokraattista suunnittelua.
Puhtaasti sosialistinen kokoomuksen talouspoliittinen linja ei tuolloinkaan ollut, vaan tavoitteiltaan se muistutti nykyistä kommunistisen Kiinan sekataloutta, jossa suunnittelu on valtiovetoista, mutta markkinoille annetaan rajoitetusti tilaa.
”Markkinatalouteen pohjautuvassa taloudellisessa järjestelmässämme tulee edelleen kehittää sekataloutta, jossa tuotantovälineiden omistus, yrittäjyys ja vastuu tuotannollisesta ja eri palvelualojen toiminnasta jakautuvat tarkoituksenmukaisesti yksityisten, osuustoiminnan, valtion ja kuntien kesken”, vuoden 1981 ohjelmassa todettiin.
Vuonna 1993 kokoomus palasi markkinatalouteen, mutta nyt ekososiaalisessa kontekstissa. Puolue näki, että markkinatalous edellyttää ohjausta ympäristöstä huolehtimisen näkökulmasta.
Ympäristön tulevaisuudesta huolehtiminen on iskostunut pysyväksi rajoitteeksi markkinataloudelle. Muuten puolueen talousideologia on säilynyt avointa globaalia markkinataloutta syleilevänä.
Valintatalous vai sosiaalinen markkinatalous?
”Mitä hyvinvointivaltio voi rahoittaa ja mitä sen pitäisi rahoittaa?”, ovat tulevaisuuden kokoomuksen keskeiset kysymykset. Pienituloisista ja apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen kokoomusaatteen ydintä kuten puoluetta perustettaessa.
Hyvinvointivaltio on kuitenkin aikojen saatossa ulottanut vaikutusvaltansa lähes kaikille elämänalueille, ja tarkoittaa yhä enemmän tulonsiirtoja keskiluokalta keskiluokalle.
Julkisen talouden rahoittamisen näkökulmasta hyvinvointivaltion koko olisi asetettava kantokykyyn nähden kestävälle tasolle.
Toinen keskeinen kysymys on, mikä on valtion rooli markkinoilla. Keskustalainen elinkeinoministeri Olli Rehn totesi vastikään rahoitusseminaarissa, että sosiaalisessa markkinataloudessa valtiolla on aktiivinen rooli markkinataloudessa. Tällä hän puolusti valtion omistajapolitiikkaa.
Kyseessä oli kuitenkin perustavanlaatuinen väärinymmärrys sosiaalisen markkinatalouden ideasta. Sen keskeinen idea ovat aina olleet kilpailua edistävät säännellyt markkinat, joilta valtio pysyttäytyy toimijana ulkopuolella.
Rehnin tarkoittama visio tarkoittaisi tosiasiassa liukumista vahvemmin valtiovetoiseen ”valintatalouteen”, jossa ihmisille annetaan vaihtoehtoja valita julkisen vallan määrittämien julkisten ja yksityisten toimijoiden väliltä – ja valtio ohjaa yritystoimintaa omalla rahoituksellaan.
Toinen suunta on avointa globaalia taloutta ja vapaita markkinoita korostava ideologia, jossa valtio pysyttelee poissa markkinoilta. Saksa luottaa edelleen sosiaaliseen markkinatalouteen. Siitä mallista Suomi on edelleen hyvin kaukana jäykillä työmarkkinoillaan, ja uhkaa erkaantua siitä valtiovetoisilla kasvuhaikailuilla entisestään.
Kokoomus värähtelee edelleen nationalistisen, valtiovetoisen kansakunnan rakentamisen ja vapaan markkinatalouden välimaastossa, ja hakee tällä hetkellä vahvasti suuntaansa. Hyvinvointivaltion rahoituskriisi antaa kokoomuksen liikkeelle vauhtia.
