– Kreikkalaiset ovat aina pärjänneet. Olemme selvinneet Ottomaanien vallasta, kommunisteista, sotilasjuntasta. Elämä jatkuu, kauppa käy, kertoi kreikkalainen sateenvarjokauppias, joka tupsahti eteeni minuutti sen jälkeen, kun ensimmäiset vesipisarat olivat osuneet Ateenan vanhan kaupungin katukivetykseen.
Tämä vuosi on ollut Kreikalle turbulentti. Tammikuun ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa valtaan nousi vasemmistolainen Syriza-puolue, joka oli luvannut neuvotella tukilainojen ehdot uusiksi ja lopettaa ankaran talouskurin. Alkoi kuukausien taistelu rahoittajien kanssa tukipaketin jatkosta.
Euromaat eivät olisi halunneet solmia kolmatta tukipakettia ja vastustivat velkahelpotuksia. Pääministeri Aleksis Tsipras piti huolen kansanäänestyksellä siitä, että toinen tukipaketti päättyi ja vaihtoehdoksi ei jäänyt kuin kolmas tukipaketti. Kreikka joutui sitoutumaan markkinataloutta edistävien uudistusten ja säästöjen jatkamiseen, joskin selvästi kevennetyillä vaatimuksilla. Samassa Kreikka sai myös lupauksen tulevista tuntuvista velkahelpotuksista. Ne ovat välttämättömiä, jotta Kreikka voi palata lainamarkkinoille kolmivuotisen ohjelman päätyttyä.
Ulkopolitiikka ratkaisi
Jos Kreikka olisi päästetty eroamaan eurosta, sillä olisi ollut myös ulkopoliittisia vaikutuksia. Kreikan olisi pitänyt anoa lainansa esimerkiksi Venäjältä. Sekään rahoitus ei olisi tullut ilman ehtoja.
Kreikan sijainti on geopoliittisesti ja strategisesti keskeinen. Yhdessä Turkin kanssa Kreikka muodostaa portin Lähi-idän ja Euroopan välille. Syyrian sodan venäläistymisen myötä alueen strateginen merkitys on vain korostunut.
Kesän euroratkaisussa ulkopolitiikalla oli suurempi merkitys kuin julkisuuteen kerrottiin, ja kerrotaan. Suomalaiset politiikan toimittajat tiedustelivat Ateenassa keskeisiltä valtiosihteereiltä, kuinka suuri merkitys Yhdysvaltojen painostuksella oli Kreikan pysymiseen eurossa. Vastaukseksi tuli hymähtelyä, keskinäistä tuijottelua ja hiljaisuutta. Lopulta pääministeri Tsiprasin serkku, ulkoministeriön valtiosihteeri George Tsipras tyytyi toteamaan, että Kreikan euroero ei missään tilanteessa ollut vaihtoehto.
Vastaus oli rehellinen. Vasemmistohallitus ei missään vaiheessa ollut valmis irrottamaan maata eurosta, sillä sen haittavaikutukset olisivat olleet paljon suuremmat kuin lisäleikkausten ja uudistusten vaikutukset. Myöskään Saksan ja Suomen linja Kreikan väliaikaisesta euroerosta ei ollut tosissaan esitetty. Sellainen ratkaisu ei olisi ollut EU:n sääntöjen puitteissa mahdollinen, eikä sellaista ratkaisua ollut edes valmisteltu.
Ulkopoliittisista syistä Kreikkaa ei olisi missään tilanteessa päästetty euroeron tarkoittamaan epävarmuuteen ja kaaokseen. Euroeropuheiden tarkoituksena oli ainoastaan osoittaa Saksan ja Suomen kotimaan äänestäjille tiukkaa linjaa ja osoittaa kreikkalaisille, että mihin tahansa euromaat eivät ole valmiita taipumaan.
Jokaisen valuutan vakauden taustalla on ajatus siitä, että valuutta-alue on pysyvä. Valuutta ei ole vakaa, jos se voi hajota palasiksi. Saksan ja Suomen kaltaiset maat vaaransivat kesällä epävarmuudellaan ja perusteettomilla uhkauksillaan euroalueen hajoamisesta Euroopan ja euroalueen yhtenäisyyden.
Luottamus murenee
Eurooppalaisen päätöksenteon suurin ongelma on siinä, että sanat ja teot eivät kohtaa. Valta-aseman menettämistä ja oikeistopopulistien suosion kasvua pelkäävät euromaiden poliittiset johtajat ovat toistuvasti kieltäneet jokaisen ratkaisun vähintään kolme kertaa ennen sen toteuttamista.
Poliittisen johtajuuden puute on tehnyt koko Euroopan unionin haavoittuvaiseksi. Saksan määräävä asema on poliittisten arvovaltatappioiden ja siirtolaiskriisin myötä heikentynyt. Siirtolaiskriisi vahvistaa monessa maassa euro- ja EU-vastaisia toimijoita, joiden ideologinen liittolainen on Venäjä. Nämä länsivastaiset populistipuolueet ovat Euroopan turvallisuuden suurin uhka, sillä ne murentavat turvallisuuden perustaa: keskinäistä luottamusta ja toisiinsa kytkeytyneitä talousjärjestelmiä.
Kun euromaat kesällä päättivät, että euro pidetään pystyssä keinolla millä hyvänsä, sillä linjalla on jatkettava. Puheet euron hajoamisesta ilman koko EU:n laajuista tahtoa sen toteuttamiselle hallitusti eivät johda muuhun kuin epävakauteen ja ruokkivat Eurooppaa hajottamaan pyrkiviä voimia.
Taloudellisen liittovaltion haittapuolena on, että kauas ihmisistä viedyllä keskitetyllä päätöksenteolla on tapana lisätä tehottomuutta, paisuttaa julkisesti käytettyjä varoja ja mahdollistaa eri intressipiirien vaikuttaminen päätöksentekoon. Sellainen on haitaksi markkinataloudelle.
Eurooppalaisessa keskustelussa EMU:n tulevaisuudesta pitäisi tunnustaa menneisyyden virheet ja hakea ratkaisuja, jotka ovat hyväksyttäviä ja hyödyllisiä kaikille euroalueen jäsenille.
Euro on pakkopaita
Suomen ja Kreikan kaltaisten, puolisosialististen jäykkien hintojen ja työmarkkinoiden maiden ei olisi kannattanut liittyä euroon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomen ja Kreikan kaltaisten maiden kannattaisi nyt erota eurosta. Euroeron kustannukset ovat nousevien lainakorkojen ja euromääräisinä pysyvien lainojen myötä korkeammat kuin euroerosta koituvat hyödyt. Euron paradoksi on siinä, että se on pakkopaita. Se on nykyisellään huono järjestelmä, joka aiheuttaa monessa maassa tällä hetkellä tuskaa, mutta siitä ei pääse poiskaan ilman vielä suurempaa tuskaa.
Jokaisen maan pitäisi tunnustaa realiteetit. Eurossa pärjääminen edellyttää markkinatalouden ja kilpailun lisäämistä julkisten palveluiden kustannuksella. Se edellyttää palkanmuodostuksen muuttamista joustavaksi eli keskitetystä sopimisesta ja ammattiliittojen valta-asemasta luopumista. Olematon kasvu, alijäämät ja julkisen sektorin leikkaukset jatkuvat niin pitkään, kunnes tosiasiat tunnustetaan, ja uudistukset toteutetaan.
Toisaalta myös suhdannepolitiikka oman euroalueen budjetin muodossa pitänee hyväksyä, jotta kriisiin ajautuneet maat eivät ajaudu liian syvälle ahdinkoon. Euroalueen budjetin suhteen olisi olennaista käydä keskustelu siitä, mitä kyseisestä budjetista voidaan rahoittaa. Esimerkiksi sosiaaliturvan yhdenmukaistaminen tarkoittaisi heikomman tuottavuuden alueiden kilpailukyvyttömyyden tukemista. Sen sijaan yhteisen budjetin käyttäminen pelkästään infrastruktuurihankkeisiin, tutkimukseen ja tuotekehitykseen voisi parhaassa tapauksessa jopa vahvistaa heikompien alueiden kilpailukykyä.
Keskeisintä tulevalle tiiviimmälle EMU:lle olisi no bailout -säännön palauttaminen ohjenuoraksi, sekä valtioiden välisten velan yhteisvastuun rakenteiden purkaminen. Vuonna 2010 EU:n valitsema linja vastata yhteisvastuullisesti Kreikan velasta oli väärä, ja uhkasi hajottaa koko euroalueen.
Pahimmillaan huono europolitiikka voi edelleenkin johtaa keskenään riitelevään, hajanaiseen Eurooppaan, jossa jokainen maa eristäytyy, sulkeutuu ja etsii omia itsekkäitä intressejä koko Euroopan yhteisen edun kustannuksella. Panokset ovat liian suuret. Euroopan on löydettävä jälleen yhteinen suunta ja pelon sokaisemien eurooppalaisten poliittisten johtajien tilalle on löydyttävä todellisia suunnan näyttäjiä.
