Suomen ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa tutkijana toimiva Charly Salonius-Pasternak kirjoittaa uusimmassa FIIA Comment -julkaisussa (.pdf), että Ruotsin nykyinen epävakauttava rooli johtuu ennen muuta siitä, että maan virallinen turvallisuuspolitiikka ja sotilaalliset kyvyt ovat ristiriidassa. Maa uudistaa parhaillaan puolustusvoimiaan, mutta uudistukselta puuttuu rahoitusta.
– Ruotsin merivoimien moderneimmilla laivoilla ei esimerkiksi ole ilmapuolustusta; ilmavoimilla puolestaan on erinomaisia hävittäjiä mutta ei kykyjä tehdä pitkän kantaman iskuja ilmasta maahan. Maavoimat on käytännössä tuhottu; niiden resurssit ovat hyvin rajalliset, ja ne täyttävät rekrytointitavoitteensa vain vaivoin. Ilmapuolustuskapasiteettia on tuskin lainkaan, tutkija luettelee.
”Ruotsi ei enää kykene puolustamaan itseään”
Hänen mukaansa Ruotsi ei enää kykene puolustamaan itseään eikä turvaamaan Itämerta ympärillään.
– Tilanne on herättänyt Ruotsissa puhetta alueellisesta turvallisuusvajeesta ja saanut aikaan rajun julkisen keskustelun turvallisuuspolitiikasta, vaikka Ruotsin poliittinen kulttuuri muutoin on varsin konsensushakuinen, Salonius-Pasternak sanoo.
Hänen mukaansa Ruotsin puolustusuudistukseen onkin sisäänrakennettu poliittinen odotus siitä, että maa saa tarvittaessa ulkopuolista apua.
– Mutta vaikka rahoituspulasta kärsivä uudistus saataisiin vietyä läpi, Ruotsin kyky vastaanottaa apua olisi rajallinen. Ruotsin nykyinen hallitus on alkanut myöntää, kuinka hallituksen ja sen edeltäjien harjoittama puolustuspolitiikka on vahingoittanut alueellista vakautta. Vaikka Ruotsin puolustusmäärärahoihin on odotettavissa pientä lisäystä, jäsenyyttä puolustusliitto Natossa – ainoassa järjestössä, joka voisi taata vastavuoroisen solidaarisuuden – ei silti edelleenkään virallisesti harkita, Salonius-Pasternak toteaa.
Suunnitelma yhteisestä puolustuksesta
Hänen mielestään maan tulisi rahoittaa puolustusuudistuksensa kunnolla ja etsiä mahdollisuuksia ottaa Suomi mukaan ponnisteluihin rakentaa yhteistä puolustusta tai ainakin kalliiden ja kriittisten suorituskykyjen yhteistä tai jaettua omistusta.
– Tähän voitaisiin ryhtyä esimerkiksi pyytämällä puolustusasiantuntijoita laatimaan suunnitelma maiden yhteisestä puolustuksesta. Konkreettinen ehdotus voisi puolestaan polkaista käyntiin julkisen keskustelun. Jos ruotsalaispoliitikot eivät ole valmiita lisäämään maansa turvallisuusmenoja selvästi, päättäjien pitäisi ainakin teettää tutkimus Ruotsin Nato-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista. Tämä osoittaisi, että sekä hallitus- että oppositiojohtajat ovat ymmärtäneet turvallisuuspolitiikkansa vaikutukset Itämeren alueella, hän kirjoittaa.
Suomalaispäättäjien taas pitäisi Salonius-Pasternakin mielestä harkita tarkkaan, mitä Ruotsin kokemuksista voidaan oppia.
– Maa (Ruotsi), joka vuosisatojen ajan oli alueensa vakauden takaaja, muuttui turvallisuuden kuluttajaksi alle vuosikymmenessä. Myös se tulisi pitää mielessä, että Suomi on historiassaan kyennyt puolustamaan itseään vain ulkopuolisen avun turvin. Päätökset, joita nykypoliitikot tekevät viiden seuraavan vuoden aikana, vaikuttavat Suomen turvallisuuteen vuosikymmenten ajan, tutkija muistuttaa.
