Martti Backmanin Hirmuinen aika kertoo vuosista 1944-1948, jolloin Suomen irtautuminen yhteisestä sodankäynnistä puna-armeijaa vastaan loppui. Suomesta tuli Saksan vihollinen. Kiihkeimmätkin Saksan ystävät kokivat pian perimmäiseksi tavoitteekseen selvitä miehitetystä Norjasta ja Saksasta takaisin kotimaahan.
Suomessa heitä odottivat kuulustelut, oikeudenkäynnit ja rangaistukset. Kirja perustuu asiakirjoihin ja oikeisiin ihmiskohtaloihin. Se on pääpiirteiltään tosi, mutta yksilöiden kokemaan on liitetty fiktiivisiä keskustelu- ja tilannekuvia.
Rauhanehtoihin alistunut Suomi sai Josif Stalinilta käskyn tyhjentää Lappi saksalaisista. Osa heidän kanssaan yhteistyössä olleista suomalaisista joutui pakkorakoon. Vaihtoehtona oli loikata hävinneen Suomen puolelle tai siirtyä saksalaisten mukana kohti Norjaa ja sieltä Saksaan.
Suomalaisen SS-pataljoonan kapteeni Jouko Itälä piti tulevaisuuttaan Suomessa synkkänä ja ryhtyi värväämään suomalaisia sotavankeja Saksan riveihin. Tarkoitus oli muodostaa suomalaisista – jollei kokonainen pataljoona, ainakin komppania tai kaksi. Värväys tapahtui maanitellen ja uhkaillen.
Lukumäärältään saksalaisten mukana Norjan puolelle siirtynyt joukko ei ollut kummoinen. Heitä halveksittiin ja kohdeltiin ankarin ottein. Koulutus oli surkeaa.
Tuolloin, vuoden 1944 syksyllä Saksan häviö oli selviö. Samalla luhistuvan natsiarmeijan riveihin siirtyneet olivat varmoja, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Näin he valitsivat kahdesta pahasta vaihtoehdosta arvionsa mukaan vähemmän pahan. Sekään ratkaisu ei ollut heille suopea: kapteeni Itälän edessä ollut tie johti kohti suomalaisvankilaa.
Naiset Saksan palveluksessa
Naiset saivat hekin saksalaisyhteistyöstä rankimman kautta. Moni avioitui Lapin miehittäjän kanssa, suuri joukko oli siirtynyt Saksaan jo sotaa ennen. Jääkärien sairaanhoitajana ja lottajohtajana toiminut Erkylän kartanon valtiatar, vapaaherratar Ruth Munck lähti Saksaan auttamaan sinne siirrettyjä tai sinne vapaaehtoisesti muuttaneita suomalaisnaisia.
Kapteeni Itälä ja vapaaherratar Munck muodostavat Backmanin kertomuksen kaksi päähenkilöä. Kummallakaan ei ole kiihkeää natsihenkistä motivaatiota, mutta halu toimia Suomen ja samalla Saksan hyväksi. Tuossa pyrkimyksessään he kokevat epäonnistuvansa ja joutuvat pettyneinä pakenemaan Suomeen. Reitti on koetteleva, kun luhistuva Saksa ei heistä halua luopua.
Kun molemmat onnistuvat kulkeutumaan kotimaahansa omia reittejään, edessä on tuomio. Kumpainenkin joutui oikeuden eteen ja vangittiin. Munckia avusti nuori ja uuttera Päivikki Tulenheimo, tunnetun kokoomusvaikuttaja Antti Tulenheimon tytär.
Munckille langetettiin neljän vuoden vankeustuomio maanpetoksellisesta toiminnasta. Hän oli auttanut vihollismaa Saksaa: parikymmentä suomalaisnaista oli saanut paikan SS-joukkoihin kuuluneeseen osastoon, siviilitehtäviin.
Munck selvisi tuomiosta lempeän vankilahenkilökunnan ansiosta. Hänen luonaan kävi runsaasti ymmärtäjiä, hän sai vankilaan muun muassa ruokaa, jota jakoi vankitovereilleen. Kun vapaus ja 1950-luku koitti, hän piti tiiviisti yhteyksiä sotien aikaisiin ja sitä edeltäviin ystäviinsä.
Sama oli kapteeni Itälän kohtalo. Hänen huolensa oli vieläpä suurempi kuin Munckin, koska Italä oli avioitunut, ja hänen paljon sairastellut vaimonsa oli asettunut Saksaan. Liittoutuneiden suorittamat kuulustelut ja tutkintavankeus suoritettiin Norjassa. Ensin hänen syytön vaimonsa pääsi Suomeen, Itälä vasta suomalaisvankilaan sitten, kun Osloon oli taas perustettu Suomen lähetystö. Sen toiminnasta vastasi Heikki Brotherus – myöhemmin Suomen Kuvalehden ja HS:n toimittaja. Kärsittyään rangaistuksensa myös Itälän palasi suomalaiseen työelämään.
Suomen Hitler-ihannointi oli sittenkin laimeaa
Suomi on saanut historiansa aikana moneen kertaan kokea, miten ”ystävämaa” on osoittautunut petolliseksi. Saksan suhteen Suomi sai tuntuvan rokotuksen, kun Adolf Hitler myi Stalinin kanssa tekemänsä sopimuksen myötä maan Neuvostoliitolle. Talvisota oli Molotov-Ribbentrop –sopimuksen seuraus. Sitä oli vaikea unohtaa, vaikka yhteistyön Saksan kanssa valitsimme.
Martti Backman kuvaa sekä Ruth Munckin että Jouko Itälän kuulustelut ja niitä seuraavat oikeudenkäynnit. Taas käy ilmi, miten Stalinin valvontakomission ja punaisen Valpon puoliksi amatöörimäiset toimitsijat tehtävistään suoriutuivat.
Ja myönnettävä on, että siinä missä jatkosodan Suomi pisti pettureitaan pitkäaikaisiin vankeuksiin ja jopa langetti kuolemantuomioita, siinä samoihin – voittajan kannalta – rikoksiin syyllistyneet saivat rauhan tultua vain muutaman vuoden tuomioita. Suomalainen yhteiskunta koki nämä Saksaa palvelleet kuitenkin isänmaan asialla olleiksi. Yleinen mielipide oli heidän puolellaan, se antoi anteeksi.
Yhteistyömme natsien kanssa nähdään kahdella eri tavalla. Vanha näkökulma on, että SS-henkistemme taistelu tapahtui valtaosin puhtain asein ja Suomen puolesta. Nykytulkintaa korostaa raflaavasti, että suomalaiset Saksa-henkiset olivat raakuuksiin syyllistyneitä fasisteja. Viimeksi mainitun korostaminen ilmentää eräänlaista kansallista itseinhoa. Sukua sille on suomalaisten syyllistäminen jopa Amerikan mantereelle suuntautuneesta orjakaupasta – myiväthän Oulun tervaporvarit aineksia eurooppalaisille laivanrakentajille.
Backman tulee kirjallaan kertoneeksi, etteivät Saksan palvelijamme olleet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hirmutekijöitä, sodan loppuvaiheessa enemmänkin epäilijöitä ja virhearvion tehneitä. Asetelmaa voisi verrata muutamiin yhä vielä arvostettuihin DDR:n ja Neuvostoliiton palvojiin.
Kun sota-aikoja on Ruotsin suhteen kerrattu, sikäläinen ajatusmaailma oli paikoin huomattavasti natsi-henkisempi kuin rankan läksyn talvisodan kokeneessa Suomessa. Kuin ihmeen kaupalla Suomi pystyi säilyttämään demokratiansa sodistaan kahden tyrannian puristuksessa.
Martti Backman: Hirmuinen aika. Saksalaismielinen vastarinta 1944-1948. Docendo 2021.
