Itsenäinen Suomi viettää satavuotispäiviään. Historiastamme enemmänkin kiinnostuneille tehtiin 2014 merkittävä elokuva, joka on tähän asti ollut vain suppeamman yleisön nähtävillä.
Elokuva kertoo 300 vuoden takaisesta ajasta, mutta liittyy satavuotisjuhliimmekin. Se on nyt onneksi vapaasti katsottavissa Youtubessa – ja sitä myötä tämän tekstin alla.
Elokuva palkitsee katsojansa melkoisesti. Se kertoo paljon siitä, mistä me todella tulemme, mutta josta emme niin tiedä.
* * *
Olen usein huvitellut kyselemällä tutuilta vastausta kysymykseen: Miksi Suomessa vahvin kommunismin vastaisuus, halu taistella venäläisiä vastaan ja roihuavimmat isänmaallisuuden tunteet ovat tulleet Pohjanmaalta?
Missä on maantieteellinen logiikka? Miten se on mahdollista? Itärajallahan itänaapurista historiallista kokemusta enemmän on, eikä läntisessä Suomessa. Ei tuollaista selitä oletetuilla heimoluonteiden piirteillä. Miksi tunne hyppäisi Pohjois-Karjalan, Savon, Keski-Suomen yli?
Kysymykseen saa yleensä vastaukseksi pitkän ihmettelevän hiljaisuuden.
Vastaus sijainnee kansanmuistissa. Sen pohjakerrokset, tunteemme, eivät niin vain poistu. Samalla aktiivisesti tiedossamme ei enää kuitenkaan välttämättä ole sitä, mitä Ruotsi-Suomen Pohjanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla tapahtui 1700-luvun alussa.
Kyse on isonvihan ajasta 1713-1721.
Sen vuosiluvut monen meistä piti koulussa opetella, mutta eipä juuri sen enempää.
Etenkin Pohjanmaalla isoviha oli kansanmurha. Talot ryöstettiin, kylien väet kidutettiin uuneissa ja kiikuissa, kasakat raiskasivat naiset ja veivät lapset orjiksi. Venäjän tsaari halusi Pohjanmaasta Ruotsi-Suomen kanssa käymänsä sodan jälkeen asumattoman, aution puskurivyöhykkeen.
Zachris Topeliuksen Koivu ja tähti kertoo isonvihan jälkeen Venäjältä orjuudesta palaavista suomalaislapsista. Heitä ei ollut monta.
* * *
Suometetussa historiankirjoituksessa on ollut asiasta iso aukko. Osaltaan sitä täyttivät komeasti Kustaa H.J. Vilkunan 2005 ja 2006 ilmestyneet Viha– ja Paholaisen sota -teokset.
Kirjat kertovat verilöylystä raakoja ja kuvottavia yksityiskohtia sensuroimatta. Se oli tärkeää.
Aukkoa täyttää upeasti myös oheinen elokuva. Isokyröläinen Juha Rinnekari valmisti vapaa-aikanaan dokumentin isonvihan ajasta.
Suomen satavuotispäivänä ei voi liian lujaa sanoa tätä: elokuva on korkealaatuinen, tärkeä ja kuuluu kouluissa katsottavaksi.
Dokumenttielokuva kertoo selkeästi myös Pohjan sodan (1700-1721), tapahtumien taustat ja Isonkyrön Napuen taistelun. Napuessa kahden hehtaarin alueella pellolla makasi tuolloin helmikuun päivänä yli 4 000 kuollutta miestä. Se avasi portit isonvihan ajalle.
* * *
Kauheuksia ja raakuutta historiassa kyllä riittää, kaikkien kansojen kohdalla. Oliko isonvihan ajassa sitten muka jotain erikoista?
Kyllä oli.
Se tulee kuin bonuksena Juha Rinnekarin elokuvadokumentin lopussa
Se on se, mikä kuuluu kertoa Suomen satavuotispäivänä:
Isonvihan kauhuista saattoi saada haparoivan alkunsa suomalainen identiteetti. Ennen oli ollut heimoja; nyt syntyi jotain, jota voi kuvailla välähdykseksi kansallistunnosta. Vielä tuolloin ”suomalaisiksi” kutsuttiin vain varsinaissuomalaisia.
Naapurin kanssa eläminen muuttui viimeistään nyt suureksi ryssänpeloksi, josta tuli ryssävihaakin. Toisaalta Ruotsi petti valtakuntansa itäosien luottamuksen.
Ehkä alkoi syntyä ajatus Suomesta.
– Voi kyllä sanoa, että siinä oli pieni syvältä uurtava ajatusten erilaistuminen, emeritusprofessori Heikki Ylikangas sanoo elokuvassa.
Sen jälkeen Venäjästä tuli suurvalta. Lähellemme syntyi Pietarin suurkaupunki. Ruotsi menetti Suomen lopullisesti 1809. Suomelle jäivät Ruotsin sodat.
Siinä ajassa elämme nyt, itsenäisenä valtiona, nyt satavuotiaana.
