Toisinaan erottelua liberaalien ja konservatiivien välillä tehdään sanomalla, että konservatiivit ovat perusasenteeltaan ennakkoluuloisia, liberaalit ennakkoluulottomia. Konservatiivit tähyävät menneisyyteen ja takertuvat ylisukupolvisiin perinteisiin ja niistä juontuviin arvoihin, suhtautuvat epäluuloisesti erilaisuuteen. Liberaalit taas katsovat tulevaisuuteen ja tutustuvat kaikkeen uuteen avoimen kiinnostuneina, arvostavat erilaisuutta sinänsä.
Väärin. Tosiasia on, että olemme kaikki läpikotaisin ennakkoluuloisia, myös minun kaltaiseni ihminen, joka kernaasti kutsuu itseään liberaaliksi.
Meitä kaikkia ohjaa henkilökohtaisesta elämänhistoriastamme juontuva ennakkoluulojen paketti. Jokainen on oppinut arvostamaan tiettyjä asioista ja suhtautumaan kielteisesti toisiin asioihin. Ison osan päätöksistään ihminen tekee oman selkänsä takana, ilman, että edes huomaa mitä tapahtui. Tahdot sitä tai et, muodostat esimerkiksi läpeensä ennakkoluuloisen arvion ihmisestä hänen sukupuolensa, vaatetuksensa, ihonvärinsä, ikänsä ja monen muun asian perusteella. Jos tiedät jonkun ammatin ja puoluekannan, luulet tietäväsi hänestä jo paljon.
Kuluneen sutkauksen mukaan ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä, jotka luokittelevat toisia ja niitä, jotka eivät luokittele. Siis oikeasti ihmisiä on vain yhdenlaisia, niitä, jotka luokittelevat toisia.
Liberaalin demokratian ja oikeusjärjestelmämme lähtökohta on, että ihmistä kohdellaan yksilönä eikä sillä perusteella, mihin identiteettiryhmään ihminen kuuluu. Surullista kyllä, tämä ideaali on mahdoton. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, sitä pitää tavoitella päättäväisesti. Se on jotain sellaista, mitä kohti pitää pyrkiä, vaikka emme siihen täysin koskaan pystykään.
Oleellista on se, miten suhtaudumme ennakkoluuloihimme, joita meitä kaikilla on. Yritämmekö tunnistaa ne vai annammeko niiden ohjailla meitä vastusta vailla.
Ihmisellä on tutkitusti vahva taipumus puoltaa omia ennakkoluulojaan tukevaa informaatiota. Ja päinvastoin, suhtautua epäillen tietoon, joka kyseenalaistaa hänen ennakkoluulonsa. Ilmiötä kutsutaan vahvistusharhaksi. Kuinka helppoa netissä onkaan klikkailla itsensä jonnekin toisaalle, jos luettu uutinen tuntuu epämukavalta. Aina löytyy jokin toinen sivusto, jossa saan sitä, mitä tietoisesti tai tiedostamattani haluankin löytää. Surullisinta ilmiössä on se, että usein sitäkin käytetään vain eri mieltä olevien vähättelyyn.
Nuo toiset tuolla ovat vahvistusharhan vallassa. Minä itse ja minun viiteryhmäni ei ole, eikös niin.
Jokainen ihminen on sekava, läpeensä ristiriitainen kokonaisuus ajatuksia ja mielipiteitä, jotka kaiken lisäksi voivat muuttua ja muuttuvatkin ajan myötä. Se, miten tämä ihmiseksi kutsuttu sekamelska ilmaisee itseään muille, antaa aina vääristyneen kuvan. Ei vain siksi, että muut ymmärtävät sanomisemme aina väärin, omista ennakkoluuloistaan lähtien mitä erilaisimmilla tavoilla, vaan myös siksi, että ihminen ei itsekään ole selvillä itsestään. Iso osa tekemisistämme ja sanomisistamme on oirehtimista, ei järjellä suunniteltua ja pohdittua, vaan miten sattuu reagoimista tunteella ja refleksinomaisilla tavoilla, jotka juontuvat elämämme tapahtumista, lapsuuden ratkaisevista vuosista alkaen. Suureen osaan mielipiteistämme pätee se, ettemme tiedä, miksi meillä on ne.
Sen sijaan, että löydämme ennakkoluuloja muista, niitä kannattaisi etsiä itsestä. Me olemme kaikki yhtä aikaa konservatiiveja ja liberaaleja. Yhtä aikaa arvostamme perinteitä ja haluaisimme muuttaa niitä. Yhtä aikaa viihdymme itsemme kaltaisten seurassa ja seuraamme kiinnostuneina, mitä nuo toiset tekevät ja tuumivat. Miksi pidän arvossa tätä ja tuota asiaa, mutta epäilen ja vastustan tuota? Miksi lopultakin olen tätä mieltä enkä tuota mieltä? Omien ennakkoluulojen ankara koetteleminen tuntuu parhaalta tieltä eteenpäin, niin politiikassa kuin ihan kaikessa muussakin, mitä ihminen elämässään tekee. Viisastuminen on sallittua, jopa suotavaa.
Lisää sarjan blogeja
[verkkojulkaisut tag=”arvojen-nousu”]
