Sankarilliseksi kuvattua lokakuun vallankumousta seurasivat maailmanhistorian synkimmät vuosikymmenet, alkuunpanijana V.I. Lenin ja toteuttajana Josif Stalin. Lasku mukana olemisesta oli suomalaisille oppiveljille ja -sisarille sydämet pysäyttävä. Yli 15 000 suomalaista uskoi kommunistiseen utopiaan ja lähti itärajan taakse. Loikka oli päättyvä pettymykseen, paitsi muutamille aniharvoille, jotka osasivat tanssia oikeassa rytmissä Stalinin ailahduksia vaistoten.
Oulu-yliopiston entinen rehtori, professori Matti Lackmanin kirja on tiheään präntätty tietoteos Suomen punadiktaattori Kullervo Mannerin (1880–1939) elämästä, joka loppui ”punaisen hämärän maassa”. Teos kuvaa mainiosti niin Suomen itsenäistymisen mutkikkaat vaiheet kuin Venäjän muuttumisen maailmanvaltaa tavoittelevaksi Neuvostoliitoksi.
Kullervo Manner oli aluksi poliittinen menestyjä, SDP:n puheenjohtaja ja itsenäisyysvuoden ensimmäisten valtiopäivien puheenjohtaja. Hän liukui äärivasemmalle, ja jo vuonna 1920 Manner oli kielletyn Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja. Jätettyään punakapinassa olleet aateveljensä oman onnensa nojaan ja paettuaan itärajan taakse, hänellä ei ollut asiaa enää Suomeen.
Punaiset kapinalliset kärsivät raskaan tappion, ja valkoinen voittanut Suomi kohteli heitä kovin käsin. Lackman kuvaa kaunistelemattomin sanoin punapakolaisten toimia rajan takana, mikä ei ollut omiaan pehmentämään valkoisen Suomen suhtautumista punavankeihin. Otto Wille Kuusinen, Manner ja monet muut tekivät kaikkensa, jotta Suomi olisi kokenut vallankumouksen Venäjän tapaan. Se ei helpottanut punaisten eloa kotimaassaan.
Vallankumousten haaveita ja aaveita
Yrittipä Suomikin vahingoittaa vallankumouksen etenemistä idässä monin keinoin, mutta yhtä surkein tuloksin kuin suomalaiset kommunistit täällä. Ryssävihalle pitkin 1920- ja 1930-luvuilla oli selvät molemminpuoliset syyt. Lopullisesti viha purkautui vasta talvisodan myötä, kun Hitler antoi 1939 Stalinille luvan vallata Suomi.
Tie SDP:n ja valtiopäivien puheenjohtajuudesta oli monivaiheinen ja mutkikas. Eduskuntamme hyväksyi heinäkuussa 1917 sosialistien ja osin porvareiden äänin valtalain, joka siirsi vallan Venäjän keisarilta eduskunnallemme. Hienoa, olisiko siinä syntynyt itsenäinen Suomi? Venäjällä istui kuitenkin jo tuolloin keisarin kukistanut väliaikainen hallitus, jonka pääministerinä Aleksandr Kerenski hajotti Suomen eduskunnan estäen näin lain toimeenpanon. Eräät suomalaistahot olivat Kerenskiä asiassa lobanneet. Tästä alkoi suomalaisen vasemmiston katkeroituminen.
SDP, ay-liike ja punakaarti perustivat Suomen Kansanvaltuuskunnan, joka iski kohta nauloja omaan arkkuunsa ilmoittamalla, että se oli Suomen vallankumoushallitus. Sille 6.12.1917 tehty itsenäisyysjulistus ei siis kelvannut. Kullervo Manner havaitsi olevansa pian äkkijyrkkä kommunisti, joka vielä tappion partaalla keväällä 1918 uhosi omilleen: ”voitto tai kuolema”. Tällä Suomen syöjät, omansa jättäneet ja rajan taakse livahtaneet aiheuttivat aatetovereilleen hirvittävät seuraavat vuodet.
Suomen kommunistit olivat ikuinen pettymys Moskovalle
Väkivallan ilmapiiri kulkee Kullervo Mannerin loppuelämän ajan rinnalla ja selän takana. Hän johti Suomen kommunistista puoluetta rajan tuolta puolen. Puoluetta ohjeistettiin ja tuettiin, mutta vallankumoukseen maan alla toimimaan joutunut puolue ei kyennyt. Pitkällä tähtäimellä talvisotakin oli Stalinin suunnaton munaus, mikä säilytti hävittynäkin Suomen itsenäisten kansakuntien joukossa.
Aate ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat olleet kommunistiselle liikkeelle koko sen historian ajan henkinen rasitus. Kauhistuttavat määrät aikaa nuo maailmanparantajat kuluttivat toinen toistensa opastamiseen ja ojentamiseen. Niinpä Kullervo Mannerkin toisen vaimonsa Hanna Malmin kanssa intoutui opillisiin saivarteluihin. He halusivat panna Otto Wille Kuusisen tilille vanhoista historian taakse jääneistä riidoista ja virheistä. Niistä olisi pitänyt ottaa opiksi.
Manner ja Malm olivat katkeruudessaan niin sitkeitä, että jo niskan päälle kiivennyt Otto Wille alkoi nähdä heissä vaaran merkkejä. Kuten tänäänkin Venäjällä, kyse oli historian joidenkin mutkien tarkoituksellisesta unohtamisesta ja oikomisesta. Vallassa olijat eivät voi olla tehneet virheitä. Häiriköijät eivät osanneet lopettaa vaan alkoivat koetella kärsivällisyyttä.
Lopulta Stalinin pari linjakirjoitusta panivat väkättäjille luun kurkkuun. Kohta Manner ja Malm olivat vailla asemia paratiisivaltion elimissä. Heidät suljettiin eri tahoille neuvostoliittolaista vankileirien saaristoa, mikä oli häivyttävä nämäkin väärään uskoon tulleet elävien kirjoista aidoin stalinistisin menetelmin. Neuvo tuohonkin kyllä olisi ollut olemassa: ei kannata väitellä opeista niin, että henki menee.
Hanna Malm hukuttautui Solovetskissa, Manner kuoli paria vuotta myöhemmin 1939 Komin Uhtassa, Uralilla. Arviolta 60 miljoonaa ihmistä kävi noina vuosikymmeninä lävitse vankileirejä, jotkut selvisivät hengissä. Asiakirjoista Lackman on noukkinut yhden, paljon Mannerin kohtalosta kertovan dokumentin: ”Valtion ruumisliinoissa, haudan syvyys kaksi metriä”.
Matti Lackmanin kirja on perusteellisuudessaan kunnioitettava suoritus. Se ei kaunistele. Yli 70-sivuisen liitetiedoston tuella se on paljon enemmän kuin yhden käsittämättömään ismiin höyrähtäneen ihmisen elämänkerta. Taas kerran lukija tulee ihmetelleeksi, miten jotkut saattoivat retkahtaa noin pahasti. Ja silti joku – vaikkapa erään kommunistisen laulajattaren tapaan – voi kiljahtaa: ”mitään en kadu”.
Matti Lackman: Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva. Amanita 2017.
MARKKU JOKIPII
