Ei hän kuitenkaan synkkä ole, tietävät ne, jotka häntä ovat seuranneet ja kirjauutuutta lukevat. Yhä tarmokkaana sanankäyttäjänä Riitta Uosukainen kokee ja kommentoi. Elämänmullistus väänsi arkipäivää jossakin määrin kallelleen. Hänen yli 60-vuoden takainen ”pulpettirakkautensa”, aviomiehensä Toivo ”Topi” Uosukainen, sairastui Alzheimerin tautiin muutama vuosi sitten. Elämälle se ei ole ollut este, mutta hidastus kyllä.
Uosukaisessa riemastuttaa hänen räväkkyytensä. Siinä yhdistyy geeniperinne Pohjanmaalta ja Karjalasta, jota viimeksi mainittua menetettynä maailmana hän uskaltaa yhä avoimesti ikävöidä. Yksi hänen lentäväksi toteamukseksi kelvollinen lausahdus onkin: ”Et ole paikassa, vaan paikka on sivussa.” Sen oivalsi näin yli 400 vuotta sitten munkki ja runoilija Angelus Silesius.
Tänään – yhä ja vielä – karjalaisuudessa ja Karjalassa puheenaiheena tunnetaan osin olevan jotakin arveluttavaa, liki vaarallistakin. Eräiden mediatalojen varoitusroboteissa tuolla K-sanalla varustetut tekstit luetaan erityisellä huolellisuudella. Jottei joku hermostuisi, jossakin, ja kun ei kiinnosta portinvartijaa, ei se saa kiinnostaa muitakaan.
Tilan rajallisuuden vuoksi Uosukaisen meriittejä ei ole syytä luetella. 20 vuotta eduskunnan jäsenenä, kaksi kautta puolustusvaliokunnan jäsenenä ja eduskunnan puhemiehenä hän sai perusteet puolustaa parlamentarismia. Eräänlaisena yhdistysten hyväksikäyttämänä vaikuttajana hän on ollut monessa jalossa asiassa mukana. Eikä kenellekään ole ollut yllätys se, että hän on sekä vakavasti ja riemukkaasti puhuva sujuvasanainen esiintyjä.
Liki kolmannes hänen kirjansa alkuluvuista kohdistuu viimeisinä vuosina koettuun, kun varsinaiset säännölliset työtehtävät ovat vaihtuneet eräänlaiseen hyviä asioita kannattavaan yhdistystoimintaan. Alku on kertomus aviopuolison – upseerin ja parkettien partaveitsen yms. – sairastumisesta. Se tulee hiljakseen, mutta se iskee kuin salama, jota ei hevin hyväksy, ei aavista.
Rakkautta ja rakastelua
Totta kai Topi ja Riitta ovat rakastaneet ja rakastelleet. Mieli tekee ilkikurisesti vieläkin muistella Riitan kirjaa Liehuva liekinvarsi, joka vesisänkyloiskeellaan herätti vakavasti pidättyväisissä pahennusta. En kehtaa edes mainita sitä keskustalaista kansanedustajaa, joka keltaisen lehdistön perusteella ehti tuomita ja paheksua Uosukaisten lemmenriemua – lukematta vielä edes tietenkään itse kirjaa.
Nyt – kuin vielä jälkikiusaksi – Uosukainen kertaa, kuinka heillä nuorena avioparina taittui paripetin jalka niin, että se oli paikattava neljällä paksulla Otavan Suuren Ensyklopedian osalla. Opetus nykynuorille: kaikkea tiedon ja tunteen turvaa et voi paikata pikaisesti vain sähköisin yhteyksin.
Huomattavin osa kirjaa siteeraa Uosukaista itseään. Hänen puheitaan ja kirjoituksiaan on tietysti ollut käsillä runsaasti, joten runsaan 180 sivun kokoelmaa ei ole ollut vaikeata koota. Mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa hän on tullut ylistäneeksi naisten oikeuksia, maanpuolustuksen tärkeyttä ja sivistyksen merkitystä.
Sivistys merkitsi vuonna 1942 syntyneelle koetusta sodasta selviytymistä, opettelua ja opiskelua sekä isänmaallisen hengen sisäistämistä. Hän ehti rakentua henkisesti vaikkapa teinijohtajien puheopetuksen parissa, onneksi. Tämä tapahtui ennen kuin sinne ujuttautui Erkki Liikasen ikäluokka sille ajalle tyypillisin eväin: tupakointi vapaaksi, kouluihin lemmiskelyhuoneet ja vapaa poissaolo opetuksesta. Ja sittenhän ne keksivät DDR:n ihanuuden.
Nykynäivetystä vastaan
Puheenpitäjän ja kirjallisesti itseään ilmaisevan lähdemateriaalin on oltava laaja. Riitta Uosukainen ei osaa ihastella valtamedioiden piirissä elävää tarvetta kiro- ja rivosanojen käyttöön. Niillä pyritään herättämään huomiota, mutta tulos on kuin kilpavarustelussa: yhä kovempaa, yhä räikeämpää. Jos välitetään viestejä viisaille ihmisille, sanoja tulisi harkita, jonkinlaista sivistystä ylläpitää.
Hän tunnustaa olevansa enemmän Vanhan kuin Uuden Testamentin lukija. Vanhojen tekstien käyttö saattaa olla haastavaa, mutta silti hän vaatii: ”Niiden kieltä ei pidä mennä suotta ronkkimaan”. Hän lainailee joissakin yhteyksissä runoilija Lassi Nummea, joka toisaalta lähti mukaan komiteaan, jonka tarkoitus nimenomaan ronkkia vanhoja pyhiä tekstejä, vaikkapa virsiä.
Uosukainen myöntää olevansa lyhytjänteinen. Onko selitys todella se, että ”karjalaisvaimolla on toki hyveensä, vaan kärsivällisyys ei ole niistä päällimmäinen”? Ottaapa hän todisteaineistoonsa mukaan naistyypeistä yhden – ehkä kyllä ääri-ilmiön: Justiinan, Pekka Puupää –elokuvista. Nyt lukija jo hämmästyy. Niin Uosukainen vain väittää, että suomalainen naisgalleria ei olisi mitään ilman Justiinaa, jonka ansiosta kaikki järjestyy. Tuosta pitäisi kyllä kuulla Topin kommentti.
Parlamentarismi yli kaiken
Eduskunnan puhemiehenä olo – kuten opetusministerinäkin – nosti Uosukaisen valtaan ja näköalapaikalle. Hän ylistää työtovereitaan parlamentissamme, kollega Johannes Virolainen ja Seppo Tiitinen virkamiehenä poseeraavat Uosukaisen kanssa. Myös aviopuoliso nousee tärkeäksi tueksi ja tekijäksi työtehtävissä niin Suomessa kuin maata ulkomailla edustettaessa.
Paljon esillä oloaan kirjoittaja perustelee kirjoituksin ja puhein. Hän on tehnyt ilmiselvästi huomattavia palveluksia hyväntekeväisyyden parissa. Oli kysymys evakkojen, lottien tai tämän päivän naisten kunniasta ja asemasta, siinä hän on uskaltanut suunsa avata. Liki anarkismikin on mielessä: kyytiä saavat hallituksen viime kevään paksuihin mustiin sukkahousuihin verhoutuneet Täti Tärkeät, jotka julistivat karanteeniin yli 70-vuotiaat ”edellyttäen, velvoittaen”.
Yksi selitys haluun sanoa löytyy viimeisiltä sivuilta Tove Janssonin todistamana: ”Ei sinua huomaa kukaan, jos et itse mene mukaan”.
Riitta Uosukainen: Yhdessä. Intohimosuhteesta hoivasuhteeseen. Tammi 2020.
