Kävin viime viikolla teatterissa täällä Britannian Cambridgessa, missä parhaillaan asun. En tiennyt näytelmästä etukäteen juuri mitään. Hämmästykseni oli suuri, kun tajusin lavalla seisovan näyttelijän esittävän Jean Sibeliusta. Kyse oli brittikirjailija Julian Barnesin novellin pohjalta tehdystä intensiivisestä esityksestä Lemon Table, joka on kerännyt ylistyksiä kriitikoilta.
Teoksen Sibelius on surkea tapaus. Lavalla toikkaroi vanha alkoholisoitunut miespolo, joka on menettänyt luomiskykynsä. Monessa mielessä lohdutonta katseltavaa, mutta samalla erittäin oivaltava kuvaus siitä, miten ihminen voi vanhetessaan katkeroitua ja tuhota oman elämänsä.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka todenmukainen näytelmän ja novellin luoma kuva Sibeliuksen viimeisistä vaiheista on. Enkä ole siitä kiinnostunut. Taiteen tehtävä on valehdella, fiktio on määritelmän mukaan ei-totta. Mutta onnistuessaan se kertoo ihmisenä olemisesta jotain niin oleellista, että sitä ei faktoja latelemalla voida milloinkaan tavoittaa.
Kuluvana syksynä olen myös seurannut hämmentyneenä Britannian ja Yhdysvaltojen woke-kuohuntaa. Brittimediassa kerrotaan viikoittain cancellointi-yrityksistä yliopistoilla ja media- ja kulttuurimaailmassa. Skotlannin baletti on ilmoittanut taistelevansa ”rakenteellista rasismia” vastaan luopumalla vaaleanpunaisista balettikengistä. Ne kun ilmentävät ”valkoisten estetiikkaa”. Surullista luettavaa, ja valitettavasti ilmiö on hivuttautumassa myös Suomeen, kuten Afrikan tähti -pelistä syntynyt kohu osoitti.
Yksi tyypillinen woke-aktivismin muoto on niin sanotusta kulttuurisesta omimisesta kilahtaminen tai loukkaantuminen tavoista, joilla etnisten ryhmien jäseniä esitetään. Blackface -kohuja on ollut useita, on loukkaannuttu sombrerojen, intiaanipäähineiden ja saamelaispäähineiden käytöstä. Suomessa anteeksipyydeltiin 1980-luvun huumoriohjelmaa Hymyhuulet, jossa kuvattiin humalaisia saamelaisia ja romaneja. Pikkulettien eli braidsien käyttämisestä on myös lietsottu woke-raivoa.
Mitäpä jos lähtisin tälle tielle itsekin? Barnesin kirjaan perustavassa näytelmässähän aivan selvästi loukattiin suomalaisia. Ikään kuin me olisimme kaikki tökerösti käyttäytyviä juoppoja. Tai loukkautuisinko kulttuurisesta omimisesta? Näytelmässä hyödynnetään suomalaisen kulttuurin keskeistä vaikuttajaa, hänet esitetään loukkaavalla tavalla ja sillä tehdään rahaa vähät välittäen siitä, miltä se suomalaisista tuntuu.
Vai pitäisikö peräti luoda uusi loukkaantumisperuste ja identiteettipoliittinen mätkintäase? Olkoon se calvuismi (lat. calvus, kalju). Miksi Sibeliusta ja meitä muita kaljuja aina pilkataan? Kun tarkemmin ajattelee, niin meitähän on kiusattu vuosituhannet! Miten on mahdollista, että vielä vuonna 2021 meidät kaljut esitetään surkeina viskiä latkivina narisijoina, kuten näytelmässä tehtiin?
Loppujen lopuksi kyse on ihmiskäsityksestä. Woke-aktivismin taustalla on kollektivistinen ihmiskuva. Ihminen ei ole yksilö vaan vain jonkin identiteettiryhmän jäsen. Täsmälleen sama ihmiskäsitys on kansallismielisillä kuumapäillä, jotka keuhkoavat kantasuomalaisuudesta. Mikä lopulta erottaa kantasuomalaispuheen alkuperäiskansapuheesta? Minusta ne molemmat tuoksahtavat 1930-luvulta. Vallitsevan tieteellisen käsityksen mukaan kaikki ihmiset ovat lähtöisin Afrikasta, josta esivanhempamme hiljakseen levittäytyivät eri puolille maapalloa. Mitään alkuperäisiä kantakansallisuuksia tai alkuperäisiä kulttuureja ei ole olemassakaan. On ihmisiä. He elävät yhdessä erilaisilla tavoilla. Parhaiten tuntuvat menestyvän ne, jotka omivat uteliaasti toisilta ajatuksia, tapoja ja toimintamalleja. Huonosti menestyvät ne, jotka arvostavat muuttumattomuutta ja loukkaantuvat eri mieltä olemisesta.
Punavihreää woke-aktivismia sekä uskonnollista ja muuta konservatismia yhdistää myös maaginen ajattelu. Ikään kuin ikävät asiat poistuisivat maailmasta sillä, että ne poistetaan näkyviltä. 300-luvulla kristityt tuhosivat antiikissa pakanajumalten patsaita loukkaavina. Edellisen kerran Afganistanissa vallassa ollessaan talibanit räjäyttivät Bamiyanin laakson kuuluisat Buddha-patsaat islamin vastaisina. Samaan tyyliin Oxfordin yliopiston aktivistit vaativat arkkikolonialisti Cecil Rhodesin patsasta poistettavaksi. Edinburghin yliopiston David Hume Tower nimettiin uudestaan, kun valistusfilosofiltakin löytyi nykynäkökulmasta vanhentuneita mielipiteitä. Kun vallankumousmies Lev Trotski riitaantui Stalinin kanssa ja ajettiin maanpakoon, Trotski rapsutettiin olemattomiin tuhansista valokuvista.
Maagisen ajattelun mukaisesti on olemassa kiellettyjä sanoja. Jos käytät sellaista, paljastat sisälläsi piileksivän perisynnin. Gotcha! Olet rasisti! Selvästikin myös trans-foobikko! Ellet peräti epäisänmaallinen tai neuvostovastainen. Yksi väärä sana riittää, olet loppuikäsi leimattu vääräuskoiseksi. Tästä tuomiosta ei voi valittaa mihinkään tuomioistuimeen eikä perusteluja tarvita. Omasta totuudestaan varman aktivistin toteamus on tarpeeksi: ”Ei ole OK.”
Surullisinta punavihreässä woke-kiihkoilussa on se, että sen varjoon uhkaa jäädä ihan oikeaan rasismiin ja muuhun syrjintään puuttuminen. Jos ihmisten yhdenvertaisuuden puolustaminen näyttäytyy julkisuudessa vain balettikenkien väreihin keskittymisenä ja symbolisina kulttuurikamppailuina, iso osa ihmisistä alkaa syystäkin pitää koko asiaa naurettavana pelleilynä. Oikeasti pitäisi keskittyä esimerkiksi siihen, että ihminen ei saa töitä ihonvärinsä takia tai koska on romani tai muslimi tai uskonnoton tai kristitty tai homo tai trans-ihminen. Vaikka olisi pätevä juuri siihen työhön yksilönä eli ihmisenä.
Syrjintää ei voi vastustaa syrjimällä. Jos woke-aktivistien tyyliin kyttäämme pakkomielteisesti ihmisten sukupuolia, seksuaalisuutta ja etnistä taustaa ja laskeskelemme eri ryhmien edustuksia milloin missäkin, toistamme peilikuvamaisesti menneiden aikojen rasistien toimintatapoja, kun he luokittelivat ja arvottivat ihmisiä ihonvärin mukaan.
Ongelmat alkavat heti, kun alamme nähdä ihmiset ensisijaisesti jonkin ryhmän ”edustajina”. Jean Sibelius ei edusta suomalaisuutta tai meitä muita kaljuja vaan vain Jean Sibeliusta itseään. Loppupeleissä asia on yksinkertainen: ihminen yksilö, ainutlaatuinen ja yhdenvertainen muiden kanssa, ja sellaisena häntä pitää kohdella.
