Tammikuun 27. päivä on Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin vapautuksen vuosipäivä.
Auschwitziin ja holokaustiin johtanut juutalaisvastaisuus – antisemitismi – oli laajalle levinnyttä koko Euroopassa keskiajalta lähtien. Erityisen laajaa antisemitismi oli Itä-Euroopan lisäksi Saksassa. Myös tsaarien Venäjällä antisemitismi oli hyvin yleistä ja veriset pogromit tavallisia.
Tien historian tunnetuimpaan kansanmurhaan paalutti Adolf Hitler teoksessaan Mein Kampf – Taisteluni, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1925.
Hitler ammensi keitoksensa saksalaiskansallisesta völkisch-ideologiasta, Saksassa ja Itävallassa voimakkaasta juutalaisvastaisuudesta sekä sosiaalidarwinismista, jonka mukaan heikot ja elinkelvottomat kansat tuhoutuvat – tai tuhotaan – vahvojen ja elinkelpoisten tieltä.
Hitlerin katsannossa voimakasta kansaa edusti arjalaista alkuperää olevat saksalaiset. Juutalaiset olivat ihmiskuntaan pesiytyneitä loisia ja ali-ihmisiä (Untermenschen), jotka saastuttivat ”puhtaan arjalaisen veren”.
Hitlerin sosiaalidarwinistisen ajattelun taustalla oli brittiläisen Houston Stewart Chamberlainen kulttuurihistoriallinen teos Die Grundlagen des 19. Jahrhunderts, joka kului taajaan Hitlerin käsissä. Hitler ihaili Chamberlainia kritiikittömästi, ja tapasinkin tämän vuonna 1923 ennen Mein Kampfin kirjoittamista.
Chamberlain taas perusti käsityksensä ranskalaisen 1800-luvulla eläneen Joseph Gobineaun rotuoppeihin. Chamberlain kuvaa teoksessaan länsimaisen historian rotujen välisenä taisteluna, missä germaaniset kansat ovat kulttuuria luova voima, juutalaiset häviävä kansakunta. Tämä oli myös Hitlerin ja hänen kansallissosialistisen puolueensa rotupolitiikan ydin.
Myös päivänsä mielisairaalassa päättäneen Friedrich Nietzschen yli-ihmisopeilla oli oma panoksensa Saksan diktaattorin ajatteluun.
Mein Kampf käytännössä
Hitlerin noustua valtaan tammikuussa 1933 juutalaisvastaiset toimet alkoivat välittömästi. Jo samana vuonna juutalaisten omistamia liikkeitä ryhdyttiin boikotoimaan ja säädettiin heidän taloudellista ja yhteiskunnallista toimintavapauttaan rajoittavia lakeja.
Vuonna 1934 juutalaisilta kiellettiin muun muassa opetus ja opettaminen kouluissa ja yliopistoissa. Seuraavana vuonna Nürnbergin rotulait kielsivät saksalaisten ja juutalaisten väliset avioliitot, poisti juutalaisilta Saksan kansalaisuuden, ja teki heistä käytännössä epähenkilöitä omassa maassaan.
Vuonna 1937 Hitler esitteli Saksan korkeimmalle sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle poliittisia päämääriään. Viesti oli selvä: alueellinen laajeneminen ja juutalaisten hävittäminen.
Enteen tulevasta antoi vuoden 1938 pogromi – Kristalliyö – (Reichskristallnacht), jolloin ainakin sata juutalaisia surmattiin, synagogat paloivat ympäri Saksaa ja juutalaisten liikkeitä hävitettiin tuhansittain.
Hieman ennen toisen maailmansodan puhkeamista Hitler piti puheen, jossa hän ehkä selkeimmin kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen toi julki, mitä oli odotettavissa.
Hitler ei milloinkaan antanut suoranaista kirjallista käskyä juutalaisten tuhoamisesta, vaan hän toimi suullisin ohjein SS:n valtakunnanjohtajan Heinrich Himmlerin, propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin välityksellä.
Valtiopäivillä 30. tammikuuta 1939 pitämässään puheessa Hitler sanoi, että ”jos juutalaiset syöksevät maailman toiseen suursotaan, lopputuloksena ei ole juutalaisuuden voitto, vaan sen hävittäminen Euroopasta”.
Tämä kirjallisen käskyn puute on sittemmin antanut aiheen kiistoille siitä, mikä oli Hitlerin ja tavallisten saksalaisten osuus juutalaisten ja muiden epäsosiaalisina pidettyjen ainesten tuhoamisessa. Saksalaiset – luonnollisesti – aina ylin sodanjohto mukaan lukien kiistivät tienneensä mitään, saati osallistuneensa pääasiassa SS:n toteuttamaan kansanmurhaan.
Uusin holokaustin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että miljoonat saksalaiset tiesivät juutalaisten hävittämisestä. Jo miljoonien ihmisten kuljetukset keskitysleireille olivat niin valtava operaatio, että sen salassapito ja toteuttaminen ilman huomattavia ihmismääriä olisi ollut mahdotonta.
Wannseen konferenssi sinetöi juutalaisten kohtalon
Kesäkuussa 1941 Saksa aloitti sotaretkensä Neuvostoliittoa ja juutalaista bolshevismia – kuten Hitler asian määritteli – vastaan. Tätä taistelua ei nähty vain sotilaallisena toimena, vaan kahden ideologian välisenä kamppailuna elämästä ja kuolemasta.
Jo ennen tuhoamisleirien perustamista Saksan armeijan selustassa toimivat SS:n erikoisjoukot (Einsatzgruppen) aloittivat juutalaisten ja kommunistisen eliitin järjestelmällisen murhaamisen. Usein tähän yhteensä yli miljoona kuolonuhria vaatineisiin massateloituksiin osallistuivat myös kenttäarmeija Wehrmachtin joukot, vaikka vuosikymmeniä (Länsi-)Saksassa elätettiin myyttiä ”puhtaasta Wehrmachtista”.
Sotaretki itään myös radikalisoi juutalaisvastaiset toimet ja juutalaisten teollinen tuhoaminen saattoi alkaa.
Kansallissosialistisen puolueen, virkakunnan ja SS:n korkeaa johtoa kokoontui Berliinin Wannseehen tammikuussa 1942 päättämään ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta” (Endlösung der Judenfrage). Kokouksen alulle panija oli Hermann Göring, ja sitä johti SS-kenraali Reinhard Heydrich. Lopullinen ratkaisu oli tuhoamisleirien perustaminen vallattuun Puolaan.
Jo saman vuoden kesällä käytössä oli kuusi (Chelmno, Belzec, Sobibor, Treblinka, Majdanek ja Auschwitz-Birkenau) tuhoamisleiriä ja juutalaisten massakuljetukset leireille täydessä käynnissä. Leireistä suurimmaksi kasvoi Auschwitz-Birkenau, jossa surmattiin yli miljoona juutalaista, suurin osa Zyklon B-kaasulla. Venäläisjoukot vapauttivat leirin 27. tammikuuta 1945.
Kaikkiaan noin kuusi miljoonaa juutalaista sai surmansa natsien vainoissa sekä noin viisi miljoonaa muuta ihmistä, pääasiassa venäläisiä sotavankeja ja siviilejä.
