Viime viikolla kansanedustaja Päivi Räsänen vapautettiin kaikista häntä vastaan nostetuista rikossyytteistä. Syytteitä oli kolme, joista jokaisen mukaan Räsänen olisi syyllistynyt perusmuotoiseen kansanryhmää vastaan kiihottamiseen.
Räsäsen oikeustapaus olisi vedet silmissä hohottamisen arvoinen farssi, ellei se olisi pelottava näyte siitä, millaisen ajojahdin kohteeksi voi Suomessa joutua.
Tyypillisesti rikosprosessi etenee niin, että kun jostakin teosta tehdään rikosilmoitus, poliisi suorittaa niin sanotun ”esiselvityksen”. Esiselvityksen aikana poliisi päättää, onko syytä epäillä rikosta. Jos on, poliisi aloittaa esitutkinnan, jonka aikana kerätty todistusaineisto toimitetaan lopulta syyttäjälle.
Jos syyttäjä päättää todistusaineiston perusteella, että syytekynnys ylittyy, seuraa oikeudenkäynti. Jos taas poliisi esiselvityksessä päätyy siihen, ettei rikosta ole tapahtunut, koko homma tavallisesti tyssää siihen.
Räsäsen tapauksessa poliisi tuli kahden rikosilmoituksen osalta esiselvityksessä siihen lopputulokseen, että ei ole syytä epäillä rikosta. Normaalisti Räsänen olisi siis ollut vastaamassa oikeudessa korkeintaa yhteen syytteesen.
Nyt kävi kuitenkin toisin. Valtakunnansyyttäjä määräsi esitutkinnan myös niistä teoista, joissa poliisi ei nähnyt syytä epäillä rikosta. Se on harvinaista, mutta syyttäjällä on siihen mahdollisuus. Syyttäjä lienee jostain syystä epäillyt poliisin ymmärrystä siitä, mikä kaikki on rikollista.
Niinpä rikosprosessi jatkoi kulkuaan jokaisen kolmen teon osalta, ja poliisi suoritti kaikista esitutkinnan. Räsäsen kertoman perusteella tutkinta oli koomista kuultavaa. Poliisi kuulusteli häntä Raamattu pöydällä ”tuntikausia” muun muassa siitä, mitä tarkoittaa synti. Jopa poliisia huvitti.
Lopulta seurasi oikeudenkäynti, jossa absurdit mittasuhteet kasvoivat. Yle uutisoi, että syyttäjä pani Räsäsen suuhun sanoja, joita Räsäsen ei ollut sanonut.
Rikosoikeuden professori Matti Tolvanen kommentoi tapahtunutta Verkkouutisille.
– On aika harvinaista, että tuomioistuin toteaa, että tämä mitä on syytetty, ei vastaa sitä, mitä joku on lausunut. Siinä mielessä ei tämä mitenkään hyvä asia ole.
Myöhemmin syyttäjä selitti kummallisuutta Helsingin Sanomien haastattelussa. Syyttäjän mukaan syytteessä kerrotaan ensin se, mitä Räsänen tosiasiallisesti oli sanonut, minkä jälkeen kerrotaan se, miten sanottua pitää ”objektiivisesti tulkita”.
Vaikka ero on lähinnä semanttinen, on tarkalleen ottaen hiukan harhaanjohtavaa sanoa, että syyttäjä olisi pannut Räsäsen ”suuhun sanoja”. Ennemminkin syyttäjä on pannut Räsänen päähän ajatuksia. Syyttäjä nimittäin pyrki osoittamaan, että vaikka Räsänen ei sanonut A, hän tarkoitti A.
Ei ihme, että poliisi ei nähnyt syytä epäillä rikosta. Poliisi tuskin ymmärsi epäillä Räsästä siitä, mitä syyttäjä keksii hänen tarkoittavan.
Taistelee myös rajusti useimpien oikeustajua vastaan, että jos rikoksen tunnusmerkistö ei täyty sen perusteella mitä tosiasiallisesti on tehty, se täyttyy kenties sen perusteella, mitä onnistutaan uskottelemaan teon tarkoitukseksi.
Toki useimmissa rikoksissa on samantapainen jännite. Syyttäjä voisi esimerkiksi rahanpesua koskevassa jutussa väittää, että A on kuitteja salaamalla pyrkinyt lavastamaan B:n syylliseksi. Silloinkin syyttäjä ikään kuin ”keksii” A:n tarkoituksen. Siihen tuomari voisi sanoa, että eipä tästä kyllä ole mitään näyttöä samaan tapaan kuin Räsäsen tapauksessa sanoi, ettei ole näyttöä kiihotusrikoksesta.
Kyse on lopulta siitä, kuinka mielikuvituksellisiksi syytetyn aikomuksia voi uskottavasti paisutella ennen kuin se on tarkoitushakuista vääristelyä.
Räsäsen tapauksessa poliisi ei kahdessa syytteessä kolmesta alun perinkään nähnyt syytä epäillä rikosta, ja myöhemmin käräjäoikeus vapautti Räsäsen kaikista syytteistä. Syyttäjä on siis yhtä syytettä lukuun ottamatta alusta lähtien ollut – ja on edelleen – ainoa taho, jonka mukaan Räsänen olisi syyllistynyt rikoksiin. Sekin tosin edellyttää, että syyttäjä muovaa Räsäsen puheista kaikkien muiden tulkintojen vastaisesti oman, uniikin näkemyksensä.
Syyttäjä on ilmoittanut, että se yrittänee viedä jutun hovioikeuteen. Ehkä sieltä vihdoin löytyy joku, joka antaa tukensa syyttäjän ”objektiiviselle tulkinnalle”.
