Apulaisprofessori Rinna Kullaan, akatemiatutkija Janne Lahden ja yliopistonlehtori Sami Lakomäen toimittamassa teoksessa perehdytään kolonialismin monenlaisiin muotoihin Suomen ja suomalaisten rajaseuduilla.
Vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksen seurauksena Suomi sai Petsamon alueen ja yhtäkkiä nuorella valtiolla oli valtamerisatama. Ympäri vuoden sula Liinahamarin satama tarjosi mahdollisuuksia sekä kaupalle että kalastusteollisuudelle. Uusi rannikkoulottuvuus tarjosi muutoinkin mittaamattomia mahdollisuuksia, mutta niiden toteutuminen vaati ponnistuksia
Rauhansopimuksessa ei huomioitu lainkaan saamelaisten kieli- ja kulttuuriryhmien välisiä rajoja, vaan uusi valtioiden välinen raja halkaisi kolttasaamelaisten asuinalueet. Alueen väestöt sopeutuivat vähitellen uuteen tilanteeseen.
Petsamosta löytyi nikkeliesiintymä, mutta Suomen valtio ei voinut tai halunnut kehittää kaivostoimintaa alueella. Vuonna 1934 kaivoslupa annettiin 40 vuodeksi kanadalaiselle Inco-yhtiölle, joka oli järjestänyt toimintansa brittiläisen tytäryhtiönsä Mond Nickel Companyn kautta. Petsamon nikkelikaivoksen rakennusprojekti aloitettiin vuonna 1937 ja tuotanto käynnistettiin 1939.
Nikkeli esitetään Petsamon eräänlaisena sivistämisen vedenjakajana, ja muisteluissa tehdään usein erottelu aikaan ennen nikkeliä ja sen jälkeen. Sitä ennen alueella oli agraarista sivistystä, lähes omavaraistaloutta, ja sen jälkeen tuli markkinatalous ja alkoi teollinen tulevaisuus.
Oma kokonaisuutensa oli hanke rakentaa rautatie Petsamoon ja onnistuessaan se olisi kiistatta lujittanut Suomen otetta alueesta. Suurista toiveita huolimatta valtion taholta todettiin 1920-luvun alussa, ettei rataa olisi sen hetkisin tiedoin ja vallitsevassa tilanteessa taloudellisesti kannattavaa rakentaa.
1930-luvulla Petsamon nikkeliesiintymä nosti toiveet jälleen korkealle, mutta varoja rautatiehen ei edelleenkään löytynyt. Toisen maailmansodan alettua ratayhteydestä haaveilivat saksalaiset, joille se olisi ollut arvokas kuljetusreitti Petsamon nikkelin hyödyntämiseksi sodankäynnin tarpeisiin. Lopulta saksalaisetkin totesivat hankkeen olevan liian kallis toteuttaa.
Kajottiin suoraan yksityisomaisuuden suojaan
Talvisodan jälkeen kolmessa kuukaudessa laadittu ja eduskunnassa hyväksytty pika-asutuslaki maataloussiirtoväen asuttamiseksi tähtäsi radikaaliin maareformiin, jolla olemassa olevaa viljelysmaata pilkottiin pientiloiksi. Yli 200 000 maataloudesta elinkeinonsa saanutta karjalaista oli määrä asuttaa nopeasti uudistiloille.
Etelä-Suomen ruotsin- ja kaksikieliset alueet sijaitsivat alueella, josta valmista peltoa oli hyvin saatavilla. Paikalliset pelkäsivät, että tulijat itäisiltä rajaseuduilta ottaisivat siis huomattavan paljon maata haltuunsa syrjäyttäen paikallisten asukkaiden oikeudet maahan. Radikaali laki kajosi suoraan yksityisomaisuuden suojaan.
Karjalaisten ja paikallisten kohtaamiset aiheuttivat kitkaa ympäri maata myös ilman kielieroja, eikä talvisodan henki jaksanut elähdyttää kovin pitkää niitä maanomistajia, jotka näkivät tulokkaat uhkana omaisuudelleen ja paikallisille hierarkioille.
Talvisodan aikana yhteishenki piti vastalauseet piilossa, mutta syksyllä 1940 ruotsinsuomalaisten keskuudessa mielipiteet pääsivät irti. Ruotsinkielisestä näkökulmasta tuhansien karjalaisten muutto heidän alueelleen ilmensi suomalaisten asutuskolonialismia. Sanomalehti Östra Nyland jopa vertasi karjalaisten asuttamista Uudellemaalle Baltian samanaikaiseen neuvostomiehitykseen.
Syyskuun lopulla 1940 RKP järjesti ylimääräisen puoluekokouksen, jonka julkilausumissa tuomittiin se, ettei siirtoväkeä sijoitettu tasaisemmin ympäri maata. RKP vetosi kielilakiin, jonka mukaisesti ruotsinkielisten asuinalueiden kielellinen ja kansallinen luonne pitäisi säilyttää. Keväällä 1941 asutuspolitiikka johti lopulta hallituskriisiin ja RKP erosi hallituksesta. Samalla hajosi talvisodan päättymisestä asti vaalittu kriisiajan kaikkien puolueiden hallitus.
Jatkosodan aikana osa evakoista palasi kotiseuduilleen, mutta muutto oli jälleen edessä kesällä ja syksyllä 1944. Sodan jälkeen uusittu siirtoväen asutusprosessi oli valtava ponnistus pienelle valtiolle, mutta politiikkaan oli tullut muutos, välirauhan aikana noussutta kielikiistaa ei haluttu toistaa ja siksi paikalliset kielisuhteet saivat muuttua asutuksen seurauksena vain kaksi prosenttia.
Pykälän taustalla oli monia seikkoja. Yksi oli se, että Ruotsi oli Suomen lähin yhteys länteen, ja sen vuoksi kannatti tukea Suomen ruotsinkielistä väestöä, jonka asemaa Ruotsissa seurattiin tarkasti. Korvaukseksi näin säästyneestä maasta ruotsinkielisten alueiden luovutusvelvollisten maanomistajien täytyi raivata tai kustantaa raivaukset muualta Suomesta 1,5-kertaisena suhteessa säästyneen maan pinta-alaan.
Saavutettu kielipykälä oli symbolinen voitto, jonka vaikutus oli lopulta vaatimaton. Ruotsinkielisille alueille jäi kielipykälän vuoksi asuttamatta noin 1 200 karjalaista.
Kolonialismi Suomen rajaseudulla. Toimittaneet Rinna Kullaa, Janne Lahti ja Sami Lakomäki. 428 sivua. Gaudeamus Oy.
JARKKO KEMPPI