Harmaa aristeleva suomalainen ei kuuna päivänä samaan emeritusprofessori Matti Klingen tapaan pystyisi. Harva akateemisesti sivistynyt voisi pursuta samanlaista halua olla näkyvillä, osallistua ja replikoida kuin Klinge. Nyt hän on tullut – kustantajansa suosiollisella myötävaikutuksella – eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen: Hän tislaa kaiken eläkkeelle siirtymisen jälkeisen suorittamisen yksiin kansiin. Tisle huimaa.
Matti Klingen elämäntyö on yhtä kuin hänen suuri onnistumisensa. Ura yliopistossa ja kaikessa ympäröivässä maailmassa kertovat, kuinka paljon ja pysyvää hän on saavuttanut. Kun tuntuu, ettei todistusaineistoksi mikään riitä, hän vielä marssittaa muistelmateokseensa kasoittain omia akvarellimaalauksiaan. Ne koristavatkin kodin, suvun ja ystävien seiniä muistuttamassa mestarin läsnäolosta kaukana tämän kodista, aikojenkin päähän.
Valtaisan meriitti- ja sankarisuoritusten luetteloinnin ilo kokee kuitenkin häivähdyksenomaisia todisteita täydellisyyden kuolevaisuudesta. Yllättäviä ja ikäviä pettymyksiäkin Klinge kokee: äkkiä ikuiselta tuntunut etuoikeus kirjoittaa mielipiteitä Hufvudstadsbladetiin katkeaa, Otava luopuu hänen vuosipäiväkirjojensa julkaisemisesta (”kylmästi”). Onneksi tilalle löytyi ”intellektuaalisesti korkeatasoinen” Siltala.
Eikä tiedotusvälineisiin avustussuhteessa olevan muutenkaan tule suhtautua kuin elämänmittaiseen etuoikeuteen: kaikki päättyy aikanaan, kuten pyhässä tekstissä todetaan. Jopa häntä paaponut Helsingin Sanomatkin osoittautuu välillä ”nihkeäksi”. Tämä kaikki koettelee Matti Klingen itsetuntoa sitä kuitenkaan viemättä.
Kävelevä paradoksi?
Klingen kirjallinen tuotanto on valtaisa. Hän tunnustaakin, että kirjojen lukumäärää on lisännyt se, etteivät hänen kaikki hengentuotteensa olisi tulleet muutoin julki. Niinpä julkaisemattomat jutut on ollut pantava omiin kansiin eli julkaistava kirjoituskokoelmina. Halu keskustella, jakaa laupeutta ja tuomioita on veressä. Siksipä moni vaikuttaja ja akateemisuuden liepeillä elävä lukee huolella Klingensä: löytyykö nimi hakemistosta, mikä on tuomio?
Klingen kaikkitietävyydestä on muotoutunut eräänlainen ivamukaelma päähenkilöstä itsestään. Erinomainen kirjoittaja ja bloginpitäjä Jukka Kemppinen muotoili kerran Helsingin Sanomissa oivallisesti Klingen roolia Kansallisbiografia-kirjasarjan suhteen:
”Otaksun, että hänen henkilökohtainen panoksensa on ollut hyvin suuri. Klinge ei muuten todellisuudessa ole se hiukan erikoinen roolihenkilö, jota hän mielellään esittää, vaan mainio tutkija ja opettaja ja – kuten nytkin nähdään – organisoija”.
Täysin palvellut kuvaa juuri tätä elämänikäistä roolihenkilöä hyvässä ja huonossa. Täydellisyyteen pyrkivä, pikkutarkka Klinge notkahtaa harvakseltaan hullunkurisiin kanssaihmistensä moitiskeluihin. Niitä tämäkin kirja sisältää lukuisia, aiemmat teokset suorastaan henkeäsalpaavia. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Yliopistoa ja Itämerta (2017), jossa edesmennyt akateemikko Paavo Haavikko sai kyytiä – jollei kuin isän kädestä, ainakin – nenänvartta myöten:
”… hän (Haavikko) katsoi vihaisena Leijonan rintatähteä, joka oli korkeampi kunniamerkki kuin hänellä, ja jo aikaisemmin hän oli – kiinteistövälittäjän veljenä – yllättynyt kodistamme. Olin ”kiltisti”
kuunnellut hänen kyllä fiksuja monologejaan ravintola Rivolin lounailla, mutta nyt hän ymmärsi, että olin muutenkin ”korkeammalla tasolla” kuin hän oli luullut”.
Vaikeata uskoa: silti vain ihminen?
Luin kerran erään nuoren skribentin henkilökuvauksen professori Klingestä. Kirjoittaja ilmaisi liki haltioituneensa, kun hän oli nähnyt professorimme kävelevän kadulla pizzalaatikko kädessään. Tämä häkellyttävä havainto sai näkijänsä kuin pois tolaltaan: että Klinge voikin olla noin katu-uskottavasti arkitodellinen!
Monet ovat kokeneet Klingen valppauden ja räjähtävän nopeuden herätä kommentointiin. Olen itse vuosikymmenet sitten istunut pienen piirin lounaalla, jossa mainitsin leikilläni kaupungin nimeltä Leningrad Pietari-nimiseksi (elimme Pietarin suhteen vielä väärää aikaa). Sitä seurasi Klingen pitämä vakava, pitkähkö esitelmä ko. kaupungin todellisesta nimihistoriasta ja tilanteesta siinä ja silloin. Reput tuli.
Kerran olimme arvovaltaisella joukolla vuosia sitten kirjan julkistustilaisuudessa, jossa tohtori Martti Häikiö esitti – aiheeseen väljästi liittyen – lyhyen ehdotuksen Suomen 100-vuotisen itsenäisyysjuhlavuoden valmistelujen aloittamisesta. Sali nyökkäsi hyvälle ehdotukselle, mutta Klinge pomppasi ylös. Hän piti pitkän esityksen Häikiön esittämästä ideasta: nämä kaikki ja monet muutkin asiat Häikiö oli täysin unohtanut!
Klingen muistelmat ovat pakahduttavan rikas menestystarina oppineesta ihmisestä, joka jaksaa, ja jolle mikään ei tunnu riittävän. Loisteliaat kongressit, matkat, puhetilaisuudet, artikkelit ja luennot muotoutuvat eräänlaiseksi akateemiseksi hemmotteluennätysten kirjaksi. Se on henkeäsalpaava omaelämänkerta ajalta hänen eläkkeelle siirtymisensä jälkeen. Harmaat arkisemmat sivusta seuraajat ihastelevat tai vihertyvät kateudesta hänen erinomaisuutensa varjossa.
Matti Klinge: Täysinpalvellut – Muistelmia 2001–2021. Siltala 2021.
