Syksyllä 2016 Tampereen Pro-tukipisteen tiloissa kokoontui kerran kuussa hyvinvointiryhmä. Ryhmän toiminta muistutti jossain määrin työnohjausta, mutta työnohjaukseksi sitä ei saanut virallisesti kutsua. Suomessa seksityötä pidetään tilanteesta ja puhujasta riippuen elintapana, mielenterveysongelmana, harrastuksena, väkivaltaisen lapsuuden tai päihteiden käytön seurauksena, hyväksikäyttönä, rikollisuutena, ihmiskaupan synonyymina tai patriarkaattisena väkivaltana.
Työntekijät eivät näistä kategorisoinneista tunnistaneet itseään, ja suuri osa ryhmän kokoontumisajoista kului stigmojen ihmettelyyn. Lopulta viisi seksityöntekijää päätti kirjoittaa kokemuksistaan kirjan ja hanketta ohjasi sosiaalityöntekijä ja toimittaja Päivi Ahtiala.
Minä myyn seksiä-kirjan henkilöt esiintyvät nimimerkeillä, koska harkinnan jälkeen he tulivat siihen tulokseen, että omilla nimillä esiin tuleminen olisi liian suuri riski ja leimaamisen kuormaa joutuisivat kantamaan myös kirjoittajien perheenjäsenet, ennen kaikkea lapset.
Myös miehiä toimii seksityöntekijöinä, mutta he ovat selvästi harvinaisempi ryhmä alalla kuin naiset. Miehet myyvät usein palveluitaan toisille miehille ja erityinen asiakasryhmä ovat heterosuhteessa elävät miehet, jotka eivät halua tulla ulos kaapista biseksuaaleina tai homoina.
Kontrolli
Naisen seksuaalisuutta on kontrolloitu aikojen alusta asti, ja sitä tehdään hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta edelleen kaikkialla maailmassa vaihtelevissa määrin joko suorasti tai epäsuorasti.
Yhteiskuntien suhtautuminen seksityöhön vaihtelee. Se voi olla kokonaan abolitionismista eli kielteistä tai toimintaa säätelevää eli regulationistista. Bordellit ovat sallittuja esimerkiksi Alankomaissa ja Saksassa.
Suomi kuuluu abolitionismin vyöhykkeeseen yhdessä Ruotsin ja Norjan kanssa. Abolitionismin keskeinen viesti on, että prostituutio on aina naisiin kohdistuvaa rakenteellista väkivaltaa, eikä seksityö siksi voi olla aitoa työtä. Lainsäädäntö yhtä aikaa mahdollistaa seksityön ja samaan aikaan tekee sen harjoittamisen ei-toivotuksi epätyöksi.
Seksityöntekijöiden haaveena olisi dekriminalisaatio. Tällöin seksityötä pidettäisiin neutraalina ammattina, jolle suodaan normaalit toimintaedellytykset. Tällöin lainsäädännössä ei olisi mitään prostituutioerityisiä säännöksiä, vaan seksityötä käsiteltäisiin samalla tavalla kuin muutakin yritystoimintaa.
Haitat
Seksityön huonoja puolia ovat jatkuva salailu ja valehtelu. Työasioista ei voi koskaan puhua kepeästi leikkipuistossa, illanistujaisissa tai harrastusporukassa. Pitkääkään seksialan työkokemusta ei voi käyttää meriittinä muihin töihin hakeutuessa.
Seksityö on yksinäistä. Kaikki työn onnistumiset, ilot ja murheet on pidettävä omana tietona. Vertaistukea ja työnohjausta on vaikea saada, järjestäytyminen ja edunvalvonta on olematonta. Seksityöhön voi olla myös vaikea yhdistää parisuhdetta. Kynnys kertoa potentiaaliselle partnerille omasta ammatistaan on korkea.
Alan haittapuolia ovat myös väkivallan, tautien, häirinnän ja vainon uhka. Vaikka mikään näistä ei koskaan realisoituisi, uhat ovat yhtä kaikki olemassa. Seksityöntekijä on käytännössä lainsuojaton. Osalla asiakkaista on myös ongelmia henkilökohtaisen hygienian kanssa, joten seksialalla työskentelevä ei voi olla liian hienohelma.
Seksityöntekijöiltä puuttuu sosiaaliturva ja toisinaan myös tulevaisuudennäkymät. Palkallisista sairaus-, loma- tai eläkepäivistä voi vain haaveilla. Niin sanotusta normaalityöstä poiketen palkka ei juokse kahvitauoilla, vaan jokainen euro on ansaittava konkreettisella, fyysisellä työllä.
Asiakkaiden oharit kärsitään omissa nahoissa, koska äärimmäisen harvoilla seksityöntekijöillä on käytössä ennakkovarausmaksua.
Edut
Seksiä on käytetty vaihdannan välineenä niin kauan kuin sitä on ollut, joten kulunut fraasi maailman vanhimmasta ammatista on siltä osin totta. Tietenkin seksiyössä on myös hyviä puolia. Alalle ei vaadita muodollista koulutusta tai pätevyyttä eikä suurta aloituspääomaa, ja bisnes on suhteellisen helppoa ajaa alas. Merkittävä etu on, että yleensä keskivertosuomalaismiehen vaatimukset naisen ulkonäölle ovat hyvin vähäiset.
Seksialla työskentelevän henkilön on tosiaan vaikea määritellä itsensä hyväksikäytetyksi uhriksi. Palveluita nimenomaan ostetaan ja tarjoaja määrittelee mitä tekee, missä, koska, kenen kanssa ja mihin hintaan. Jokainen seksityöntekijä hinnoittelee oman makunsa mukaan ja saattaa myös muuttaa hintoja suuntaan tai toiseen.
Ahtialan teoksen mukaan seksityön normihinta puolesta tunnista on 100–160 euroa ja tunnista 200–350 euroa. Jos hinnat ovat alempia, on tarjoajaan syytä suhtautua epäillen. Myös siinä on vaihtelua seksityöläisten välillä, mistä pyydetään lisähintaa ja kuinka paljon. Usein ne ovat intuitiivisia päätöksiä, joita ihmiset tekevät oman mielialansa mukaan. Joillain suutelu tai anaaliseksi kuuluu perushintaan, joiltain niitä saa lisämaksusta, kolmansilta ei lainkaan.
Oma valinta. Minä myyn seksiä. Toimittanut Päivi Ahtiala. 249 sivua. Into Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
