Nuori tutkija ilmoittaa kesän 1968 tapahtumien muistitietoihin liittyvän paljon hölynpölyä. Hän jakelee raflaavia, vahvaa itsetuntoa ilmentäviä lausuntoja edeltävien tietäjien tutkimuksista ja kirjoituksista. Hän puhuu valheellisuudesta ja valemuistoista, jakaa häntä edeltävän tutkimusmateriaalin hyvään ja huonoon. Joku on tuonut järjenvaloa, toinen kirjoittaa taitavasti, joku kellosepäntarkasti.
Edellä olevaa tukee huomautus ”virheelliseen uhkakäsitykseen perustuvat kummittelevat” sekä: ”ymmärrän paremmin kuin hyvin…” Ne ovat tietoista ryydikkyyttä. Näin tehdään herkullista luettavaa: totta, tarua ja tulkintaa. Silti pitkin kirjaa monien muistikuvien seassa Pekka Turunen tunnustaa käsitystemme suhteellisuuden, omansakin. Hän myöntää:
”Koska en ole oikein minkään tässä kirjassa käsitellyn aihepiirin asiantuntija, olen joutunut tukeutumaan työssäni lukuisten Puolustusvoimien aselajien ja toimialojen nykyisten ja eläköityneiden virkamiesten sekä muidenkin asiantuntijoiden apuun”.
Osin Turunen on ollut kuin uutista metsästävä journalisti, ilmeisen taitava tarinankerääjä. Hän on kyennyt luomaan houkuttelevan ilmapiirin yli 50 vuoden takaista ilmiötä koskeviin haastateltaviin ja tavoittanut mielenkiintoisen lopputuleman: muistikuvamme ovat osoittautuva vääristymiksi – jopa asiantuntijoidenkin – mutta tuohan on helposti todistettavissa minkä tahansa tapahtuman suhteen!
Kesän syksyn 1968 herkullinen kertaus
Neuvostoliiton ja Varsovan liiton joukkojen äkkirynnäkkö oli taitavasti valmisteltu. Kuinka unenomaisessa horroksessa maailma makasikaan. Mieleen tulevat monet invaasiot ja rauhaamme koetelleet terroriteot. Yllätys on puolet onnistumista, jollei jopa enemmän.
Tiedustelutoiminnan tunarointi on taannut yllättäjälle etulyönnin, jota on vaikeata jälkikäteen torjua. Suomen haparointi talvisodan alla, japanilaisten yllätysisku Pearl Harboriin, saksalaisten operaatio Barbarossa kummallekin osapuolelle, 9/11, Afganistanin hallinnon ennakoitua nopeampi romahtaminen, Krim ja Ukraina – kaikki Turunen kirjaa tiedustelun epäonnistumisiksi. Ja vaikka tiedustelu on tehtävänsä suorittanut, syystä tai toisesta tieto ei ole kulkeutunut päättäjille.
Historia on tulvillaan tapausketjuja, jotka alkavat viisaiden aavistelusta, tiedustelun havainnoista mutta jotka päätyvät pahimmassa tapauksessa roskapönttöön. Kerrotaanhan Mannerheimistakin, ettei hänelle kannattanut tarjota epämieluisia uutisia. Ennen hyökkäystä Irakiin USA:n presidentille syötettiin ”sopivia” tietoja niin, että operaatio osoittautui turhaksi. Liian usein ylemmilleen uskollinen asiantuntijakaarti muokkaa valtaapitäville mieluista informaatiota.
Suomen reagointi onneksi olematon
Turunen kritisoi Kirkonmaan linnakkeen päällikön Heikki Tiilikaisen muisteluita tapahtumista Suomessa. Hän ihmettelee puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinosen hyssyttelyä tämän viihtyessä pohjoisessa Suomessa ja Norjassa ilman suurempaa huolta. Turunen antaa kuitenkin tekemättömyyden anteeksi, koska puolustusvoimat näyttää tulleen toimeen ilman komentajaansa. Ylipäällikkö Urho Kekkonen sentään murehti ja sai neuvostoliittolaisilta suoran käden tietoa.
Mutta tapahtumat Suomen eri puolilla, maa- ja ilmavoimissa? Niistä kerrottuja tarinoita kirja pistelee poikki ja pinoon. Dramaattiset hälytykset, joukko-osastojen maastoon siirtymiset ja ilmavalvonnan toimet Turunen arkipäiväistää ja latistaa jännityskertomukset suoranaisiksi lukijan pettymyksiksi. Paljoakaan tarinoista ei jää jäljelle. Joissakin tapauksissa kirjoittajalle kertoneet ovat toisella tapaamiskerralla muuttaneet todistustaan. Olisiko se ollut joku vanha nimismies, joka on todennut, että todistus paranee (?) vuosien myötä.
Totta vai tarua?
Arkistojen penkoja joutuu tavan takaa arvuuttelemaan, mitä uskoa ja mitä ei. Kaikkea ei ole pantu paperille, koska raportit voivat myöhemmin olla riskitekijä. On Turunenkin joutunut olemaan varpaillaan tarinoita paperilla ja haastatteluissa punnitessaan. Sotien jälkeen tiedustelupäällikkönä toiminut Uljas Käkönen on antanut hyvän varoituksen:
”Historian tutkijoille, jotka etsivät vain arkistoista totuutta tuon ajan tapahtumista, haluaisin sanoa, että se on täysin toivoton yritys. Papereista ei kaikki selviä”.
Tuohan kuuluu kuin pörssiyhtiön selvityksen turvalausekkeelta, joka poistaa vastuun annettuun tietoon. Siihen voisi lisätä Paavo Haavikon kirjassaan Suuri Marsalkka tämän suuhun paneman lausahduksen:
”Sodasta on tapana kirjoittaa sitten, kun se on ohi ja kaikista on tullut viisaita”.
Panssareiden vyöry vapautta janoavaan Prahaan tappoi monelta uskon kommunismiin ja sosialismiin. Sama on toistunut tänä vuonna haaveisiin Venäjän siirtymisestä parempaan. Turunen kuvaa yksityiskohtaisesti, miten suomalaispoliitikot ja puolustusvoimat reagoivat 1968 aggressioon. Eivät juuri mitenkään. Onneksi. Suomi oli nöyrästi hissunkissun.
Olin miehityksen jälkeisen pitkän viikonlopun lomalla Helsingissä. Isäni ajoi minut Tehtaankadun mielenosoituksen liepeiltä rautatieasemalle. Kun tulin maanantaiaamuna Kontiorannan varuskuntaan, se oli tyhjä. Pataljoona oli pantu Jaamankankaalle telttamajoitukseen salaperäisiä painavia laatikoita mukanaan. Kun joukkio sieltä parin päivän päästä tuli, suuri osa heistä yski ja räki. Puolustuskyky romahti, onneksi vailla vaaraa.
Pekka Turunen: Kylmää rauhaa. Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys. Atena 2022.
