Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos moitti Talouselämän haastattelussa (19. toukokuuta) Suomea presidentin vallan kaventamista.
Björn Wahlroos on Suomen enfant terrible, kauhukakara, joka sanoo asioita, joita konsensusyhteiskunnan enemmistö ei haluaisi kuulla. Wahlroos totesi haastattelussa, että vallan ”täydellinen parlamentarisointi ei toimi”, ja että se rikkoo Montesquieun kolmijako-oppia.
Ranskalainen valistusfilosofi Montesquieu kehitti vallan kolmijako-oppinsa sillä ajatuksella, että vallan keskittyminen joko oikeuslaitokselle, parlamentille tai toimeenpanovallan käyttäjälle, aiheuttaa epätasapainoisen valtakeskittymän ja vallan väärinkäyttöä. Vallankäytössä kuuluu olla tasapaino ja kontrolli, mutta päätöksiä pitäisi myös kyetä tekemään niin, että valitut henkilöt kantavat niistä vastuun.
Suomessa vuonna 2000 voimaan tullut uusi perustuslaki yhdisti parlamentin ja toimeenpanovaltaa käyttävän hallitusvallan yhdeksi kokonaisuudeksi. Uudistuksen katsottiin jatkavan ”koivistolaista” linjaa. Samalla ei ehkä tultu ajatelleeksi, että luotiin puolue-eliittien valta, eikä suinkaan parlamentaarikoiden kollektiivisesti muodostamaa parlamentaarista valtaa. Puolue-eliitti sai käsiinsä kaiken keskeisen valtiovallan mukaan lukien hallitusvallan ja lainsäädäntövallan.
Ongelmalliseksi Suomen järjestelmän tekee se, että tämä puolue-eliitin valta toteutuu kombinaationa konsensuspolitiikkaan, jossa ei ole poliittisia blokkeja. Kansalaiset eivät pääse valitsemaan politiikkavaihtoehtojen väliltä, vaan pystyvät korkeintaan vaihtamaan yhden epäsuosituksi muodostuneen suuren puolueen pois hallitusvastuusta. Riippumatta vaalituloksesta puolueisiin kytköksissä olevat etujärjestöt kykenevät tehokkaasti säilyttämään vaikutusvaltansa – joka on tosiasiallista vallankäyttöä.
Puolueiden valta on vanha tauti
Suomi on uudistuspolitiikan osalta jumissa. Sama tauti on vaivannut koko Eurooppaa. Yllättävän vähän julkisessa keskustelussa on kiinnitetty huomiota siihen, että kyseessä on sama parlamentaarisen jumiutumisen tauti, joka ei historiallisesti ole uusi.
Ranskan viidennen tasavallan perustaja, pitkäaikainen presidentti, kenraali Charles de Gaulle oli 1940-luvun lopussa pettynyt siihen, että neljäs tasavalta ajautui puolueiden valtaan. Hänen analyysinsä mukaan se johti ennen toista maailmansotaa kolmannen tasavallan epäonnistumiseen ja valtapoliittiseen puolueiden väliseen kinasteluun kansallisen kokonaisedun kustannuksella.
De Gaulle vetäytyi politiikasta petyttyään siihen yli kymmeneksi vuodeksi, mutta hänen ajatuksissaan siinsi julkilausutusti mahdollisuus paluusta. Vuonna 1958 tuli eteen hetki, kun taitavaa ja tunnettua kansan yhdistäjää tarvittiin. Ranska oli Algerian sodan takia sisällissodan partaalla. Algerian rooli oli poikkeuksellinen, sillä Algeria ei ollut siirtomaa vaan Ranskan maakunta. De Gaulle suostui tulemaan presidentiksi sillä ehdolla, että hän saa laatia uuden perustuslain, joka alistetaan kansanäänestykselle.
De Gaulle nimettiin aikoinaan Ranskan omaksi enfant terribleksi. Hän oli omanarvontuntoinen, suureellisuuteen taipuvainen suoranpuhuja, joka kuitenkin pystyi pelastamaan Ranskan yhtenäisyyden tehtyään viidennestä tasavallasta presidenttivaltaisen.
”Ranska ei ole vasemmalla, Ranska ei ole oikealla. — On olemassa ikuinen liikkeen virtaus, joka vie uudistuksiin ja muutokseen, joka on tarpeellinen. Sitten on järjestyksen, sääntöjen ja perinteiden virtaus, joka on myös tarpeellinen. Näistä Ranska on tehty”, de Gaulle sanoi kuuluisaksi tulleessa haastattelussa, johon ei voi olla törmäämättä joka käänteessä poliittisen diskurssin kohdalla.
De Gaullen varjo Ranskan politiikassa on pitkä ja peittää alleen lähes kaiken. Gaullismista tuli myös se perintö, joka onnistui pysäyttämään Ranskan vuosikymmeniksi. Hänen presidenttikautenaan lisättiin valtiovetoista ja -omisteista taloutta ja vahvistettiin ay-liikkeen vaikutusvaltaa. Tämä oli tarpeen kommunismin uhan kukistamiseksi ja vasemmisto-oikeisto-vastakkainasettelun hälventämiseksi. Keskeinen virtaus oli myös suverenismi, johon liittyi ajatus kansakuntien Euroopasta, jossa Ranska voisi säilyttää oman itsenäisen suurvalta-asemansa tehden samaan aikaan yhteistyötä Saksan suuntaan.
Aika ajoi de Gaullen ohi. Hän itse ymmärsi sen vuonna 1968. Hänen seuraajansa eivät ole ymmärtäneet sitä vieläkään.
Uusi presidentti käyttää valtaansa häpeilemättä
Ranskan uuden presidentin, Emmanuel Macronin, hätkähdyttävien piirre on se, että hän ei ole häpeillyt poimia gaullismista soveltuvia osia omaan toimintatapaansa samaan aikaan kääntäen selkänsä de Gaullen valtiovetoiselle talouspolitiikalle ja suverenismille.
Emmanuel Macron perusti vuosi sitten liikkeensä politiikan uudistamiseksi, Euroopan unionin kehittämiseksi, avoimen kansainvälisen markkinatalouden vahvistamiseksi ja kaiken konservatismin vastustamiseksi. Elokuussa hän ryhtyi oman liikkeensä presidenttiehdokkaaksi. Nyt hän on presidentti, ja hakee itselleen niin sanottua presidentillistä enemmistöä kansalliskokoukseen, jonka turvin hän voi viedä rohkean uudistusagendansa läpi.
Macron siis aikoo käyttää de Gaullen menetelmiä häivyttämällä vasemmiston ja oikeiston jakolinjat käyttääkseen hyväksi Ranskan presidenttivaltaista järjestelmää. Hän haluaa viedä läpi uudistukset, joiden tarkoitus on häivyttää Ranskasta de Gaullen luoma valtiovetoinen suunnitelmatalous ja Ranska ensin -ajattelu.
Presidenttivaltainen järjestelmä antaa eväät uudistumiseen aivan toisin kuin parlamentaarinen järjestelmä. Vastuu on selvä: siltä, joka valitaan presidentiksi, odotetaan taitoa tehdä päätöksiä ja viedä niitä eteenpäin. Parlamentti toimii kontrollina.
Ranskan poikkeuksellisen vahvasti presidenttivetoinen järjestelmä on toisaalta myös altis sille, että vahvan johtajamandaatin saakin joskus henkilö, joka vie asioita toiseen suuntaan kuin, mitä vanha eliitti haluaisi.
Nationalismi pysyy vaihtoehtona
Suomalainen puoluevetoinen parlamentarismi on poikkeuksellisen turvallinen ja jatkuvuutta luova järjestelmä. Vaikka protestimielialaa olisi kansalaisten keskuudessa enemmänkin, se ei aiheuta toteutuneessa politiikassa isoja muutoksia suuntaan tai toiseen, vaan järjestelmä syleilee protestin kuoliaaksi ottamalla protestiliikkeen mukaan päätöksentekoon.
Usean puolueen puoluevaltainen järjestelmä on kuitenkin tasan niin heikko ja uudistuskyvytön kuin de Gaulle 1940-luvulla arvosteli. Se johtaa poteroihin kaivautumiseen ja omien taustaryhmien etujen suojelemiseen.
Macron on uudistaja, joka tarjoaa Ranskan kansalaisille mahdollisuuden katsoa, mihin talousliberaali ja avoimen kansainvälinen uudistuslinja johtaa. Ranskan politiikka on selvästi polarisoitumassa internationalistisen, liberaalin edistysmielisyyden ja nationalistisen, autoritäärisen konservatismin napojen väliseksi vastakkainasetteluksi.
Jälkimmäistä ei näytä tulevaisuudessa edustavan pelkästään Marine Le Penin Kansallinen rintama (Front National), vaan samaan poliittiseen lokeroon on vahvasti ajautumassa myös aiemmin keskusta-oikeistolaisena tunnettu tasavaltalaispuolue (Les Républicains), kun maltilliset keskustaliberaalit ovat jo alkaneet löytää mieluisamman poliittisen kotinsa Macronin puolueesta.
Sosialistit ovat tämän uuden vastakkainasettelun pahin häviäjä, kun jakautuneen puolueen linja haastetaan niin laitavasemmalta kuin keskustaliberaalilta, progressiiviselta kentältä.
Kansalaiset ovat antaneet liberaalille ja globaaliin vapaakauppaan nojaavalle Ranskalle mahdollisuuden. Se voi olla myös vastaavan Euroopan mahdollisuus.
Kansallisesti itsekäs nationalismi tulee kyllä tulevaisuudessa entistä suuremmalla rytinällä, jos uudistukset eivät etene Ranskassa eivätkä Euroopassa.
