Erään yhteisen kirjansa julkistamistilaisuudessa Väinö Tannerilla tohtoroinut Lasse Lehtinen kuvasi kumppaniaan Hannu Rautkalliota historiantutkimuksen Indiana Jonesiksi. Tällä on ollut vuosikymmenten mittaan uskomaton onni: löytää ja päätyä mitä mielenkiintoisimpien arkistojen kimppuun. Venäjän romahdettua yksi niistä oli Moskovan 1990-luvun alussa hetkeksi auki päästetyt arkistot, nyt hän on vuosien ajan penkonut Wallenbergien sukuun liittyvää aineistoa.
Wallenbergien rooli oli menestyä pankki- ja teollisuussukuna, jolle Suomi merkitsi yhtenä kohteena merkittävää jalansijaa sekä tuloja. Suomi oli kehityskelpoinen Venäjän vasalli, jolle pitkät Wallenberg-yhteydet takasivat arvokkaat yhteydet länteen. Kiinteät henkilösuhteet varmistivat Suomen suurruhtinaskunnan ulkoista lainansaantia ja infrastruktuurin rakentamista.
Tohtori Rautkalliolle Wallenbergit eivät ole kohteena uusi. Hän tutki diplomaatti Raoul Wallenbergin (1912-?) salamyhkäistä katoamista puna-armeijan vallattua Budapestin 1945 ja vangittua hänet (Tapaus Raoul Wallenberg, Paasilinna 2009). Raoul W. joutui Josif Stalinin saaliiksi ja kuoli epäselvissä olosuhteissa. Neuvosto-Venäjä oli haluton selvittämään tapausta.
Rautkallio tapasi suvun nykyisen päämiehen Peter Wallenbergin ensimmäisen kerran 1983. Vasta runsasta kolmea kymmentä vuotta myöhemmin Wallenbergien valtaisa arkisto avattiin hänen käyttöönsä.
André Oscar W. ja SEB
Ensin oli André Oscar Wallenberg (1816-1886), joka perusti Stockholms Ebskilda Bankin Krimin sodan päätyttyä. Hän oli kiinnostunut merenkulusta ja matkusti Suomeen solmiakseen kontakteja ja avatakseen henkilöliikenteen Venäjälle Suomen kautta. SEB alkoi etsiä ja löytää maastamme molempia osapuolia hyödyttäviä investointikohteita. Yksi niistä oli rautatieverkoston kehittäminen.
Wallenbergien ja Suomen yhteinen onni liittyi maamme erikoisluonteeseen – ei provinssina vaan sen liki valtiolliseen asemaan. Sorrettuun Puolaan verrattuna Suomi eli lempeää keisarivaltaa. Luotettavina pelikumppaneina André Oscarilla oli Leo Mechelin sekä Robert Montgomery – Suomen huomattavimpia ruotsinkielisiä poliitikkoja ja oikeusoppineita.
Yhteys perustui vuosien mittaan vankistuviin luottamussuhteisiin, josta Wallenbergeille muodostui jälkipolville periytyvä tapa. Kun keskushahmoiksi tulivat poika Marcus Wallanberg ja tämän poika Marcus Wallenberg nuorempi, lähestyttiin jo Suomen sisällissotaa, 1920-luvun vireää nousukautta ja kohti toista maailmansotaa.
Rautkallion kirja ei valtaisan tietoaineistonsa vuoksi ole mikään lukuromaani. Jo vilkaisu kirjan loppuosan 120-sivuisiin viitteisiin antaa siitä todisteen. Toki viitteissä on myös suoranaisia lukukappaleita, jotka lisäävät anekdootein ja sivuhuomautuksin kirjaan väriä.
Risto Ryti, JKP ja UKK
Maallikolle Risto Ryti saa lisäpiirteitä. Nyt ei puhuta vain Suomen kamppailusta suurta itäistä vaaraa vastaan, nyt istutaan vuoroin Helsingissä ja vuoroin Tukholmassa. Keskustelukumppanina varsinkin isä ja poika Marcus Wallenbergilla on Suomen Pankkia johtava Ryti, joka ei tuolloin ollut myöhempi ahdistuneen Suomen henkilöitymä, marttyyri. Kaikkea muuta.
Keskustelu ja yhteistyö Rytin kanssa on intensiivistä, täyttä pankki-ihmisten välistä jargonia, jonka Rautkalliokin näyttää opiskelleen perin pohjin. Useat lainajärjestelyt edellyttivät monimutkaisia kansainvälisiä, läntisiä pankkiyhteyksiä, neuvotteluja ja sopimuksia. Suomi sai rahoitusta moniin tärkeisiin hankkeisiinsa.
Jo tuolloin Suomen Pankin ja Risto Rytin – Väinö Tannerin (sd.) tukema – tiukka talouspolitiikka luo pohjaa käsitteelle ”maasta joka maksaa velkansa”. Kirja on merkityksellinen taloushistoriamme kuvaus. Ruotsin liki rivo pujottelu sodan osapuolten välissä kerrataan samalla sen toimiessa Suomen ”huoltajavaltiona”. Kun sodista selvitään, yhteistyö jatkuu ja saa uusia muotoja.
Marcus W. Jr ja UKK
Urho Kekkosen valtakauteen tultaessa Wallenbergien avainhenkilöksi on siirtynyt Marcus W. nuorempi (1899-1982). Hän on Urho Kekkosen kanssa ystävystyvä, herrat tapaavat kemuissa ja iän karttuessa myös kahteen pekkaan. Heitä yhdistävät – ennen kuin alkavat itse vanheta – aviopuolisoittensa sairaudet. Lukuisista merkinnöistä käy ilmi, että välillä puhutaan vakavia ja myös ryypiskellään (kaiketi kultivoituneesti).
Wallenbergien taloudellisilla pyrkimyksillä oli myös kitkatekijöitä Suomessa. Ruotsalaisen atomivoiman tänne rakentaminen oli kiinni Moskovasta, L.M. Ericsson yritti tunkea vastassaan tuleva Nokia, ASEA:n hissit vastassaan Kone Oy, eikä Saab AB:lla ollut onnea hankkeella myydä suomalaisille taistelukoneitaan. Kekkonen toimi joidenkin projektien myötävaikuttajana – toki ensin saatuaan Moskovasta käsin vihreää valoa.
Marcus W. nuorempi ja Urho Kekkonen vaikuttavat Rautkallion kuvauksen perusteella leppoisasti toisiinsa suhtautuneilta. He tapailivat epämuodollisesti, molemmin puolinen ilo ja hyöty olivat sen koheesiona.
Wallenbergien luottamukselliset suhteen pimeän suomettumisen aikana länteen loivat lisäarvoa. Molempien ikääntyessä Wallenberg tunsi Kekkosen pehmenevän. Hän itse halusi poistaa elämästään kaiken turhan: taiteen, kulttuurin, kirjat. Hän terävöityi ja puuttui ”brutaalin tarkasti” jopa yrityksiin, joiden hallituksiin hän ei edes kuulunut.
Vierailuistaan ”toiseen kotimaahansa” Marcus W. ei luopunut. Viimeisen kerran herrat tapasivat kesäkuun 9. päivänä 1981. Samana kesänä Wallenberg purjehti vielä s/y Reginallaan lähellä Seilin saarta, jossa muistisairas Kekkonen oli kalastelemassa. Kun tämä oli kyvytön enää loogiseen vuoropuheluun, Regina jatkoi matkaansa.
Hannu Rautkallio: Pohjoinen liitto. Wallenbergit ja Suomi. Otava 2021.
