Aivan kuin lukija palaisi menneisyyteen. Luokkakaverini isä toimitti Sanoma Oy:n Sotamuistoyhdistys ry:n kanssa julkaisemaa Kansa taisteli – miehet kertovat –lehteä (1957-1986). Lehden henki tupsahtaa silmille Jussi Lehmuksen toimittamaa kirjoituskokoelmaa selaillessa.
Vuoden 1943 heinäkuun lopulla kenraaliluutnantti W. E. Tuompolta kävi tiedotusosaston päällikkö majuri Kalle Lehmuksen kautta käsky usealle kirjoituskykyiselle sotilaalle:
”Saksalainen Volk und Reich Verlag on kääntynyt allekirjoittaneen puoleen, että toimitettaisiin sille aineisto yleisluontoiseen teokseen Suomen taistelu bolsevismia vastaan. Teosta ei ole tarkoitettu varsinaiseksi sotatoimien kuvaukseksi – vaan eri kirjoittajien ’silmänräpäyskuviksi’. Kustantaja on lupautunut julkaisemaan teoksen edustavana ja arvokasasuisena. Meille avautuu erinomainen mahdollisuus tehdä maatamme ja sen erikoislaatuista taistelua tunnetuksi ulkomailla.”
Tuompo antoi kirjoittajille kuukauden verran aikaa. Joukko koostui osin ammattikirjoittajista ja osin sodankäynnin avainhenkilöistä. Jussi Lehmus löysi yhteensä 55 kirjoitusta, jotka oli tarkoitus stilisoida, kääntää ja lähettää Saksaan.
Kirja sisältää – Jussi Lehmuksen ja tutkijakirjailija Lasse Lehtisen alkusanojen lisäksi – sotatutkijain Harri V. Hietikon ja Helena Pilke sekä eversti, professori Pekka Visurin kokoelmaa täydentävät kirjoitukset.
Artikkelissaan Pekka Visuri tuumailee kirjoitustyön ajankohtaa. Hän kertaa Saksan olleen syksyn 1943 tullessa jo kajastavan tappion kitkerissä tunnelmissa. Kirjoitustilauksen aikoihin liittoutuneet olivat jo nousseet maihin Sisiliassa. Suomi eli jo orastavan sotakrapulan aikaa.
Ehkä Suomen sotapropaganda johto oli sitä mieltä, että saksalaisia vielä tuli liehitellä, vaikka jo syksyllä suomalaisten ensimmäiset rauhapyrkimykset tulisivat ilmi. Saattaa olla, että Suomen sankaruuden kuvauksilla olisi myönteinen vaikutus – olimmehan riippuvaisia Saksan elintarvike-, polttoaine- ja asetoimituksista.
Kirjoitusten taso vaihtelee suuresti
Jo 6. syyskuuta 1943 marsalkka C. G. E. Mannerheim arvioi, että olisi vaarallista jäädä kaksintaisteluun Neuvostoliiton kanssa Saksan joutuessa vetäytymään.
J. K. Paasikivi kirjasi päiväkirjaansa: ”Tämän sodan alussa uskottiin, että Saksa löisi Venäjän. Nyt on käynyt toisin. On käynyt ilmi, että Saksan voimat eivät ole ollenkaan niin suuret kuin luultiin. Sitä paitsi Saksan politiikka on ollut väärä Venäjällä valloittamiinsa kansoihin nähden.”
Julkaisua varten laaditut kirjoituset edustavat kahta eri tyylisuuntausta. Osa niistä on ammattisotilaiden laatimia, joissa paikat, joukko-osastojen nimet ja numerotiedot ovat hyvin tärkeitä. Osa on sen aikaisia tunnettuja journalisteja – tekstejä, jotka luovat kuviteltavaan teokseen jopa kaunokirjallisia piirteitä. On varsin kiihkottomia tunnelmakuvia ja toisaalta syvää vihaa ”tulipalokommunisteja” kohtaan. Jatkosodan alun uho laimenee orastavaksi tappioksi.
Yksi luovaa kirjoitustyyliä soveltaneista on myöhempi kansanrunouden professori ja kulttuurivaikuttaja Matti Kuusi, jonka kuvaukset kesältä 1941 kertovat – toki propagandistin – siviili-ihmisen havainnoista juuri ennen hyökkäystä kohti itää. Kuusi maalailee tunnelmista ns. Tyrjän lohkolla, jossa tuhannen miestä odottelee lähtökäskyä 18 kilometrin päässä Laatokan rannasta.
Tuossa vaiheessa revanssihenki on huipussaan, Suomi valmistautuu valtaamaan talvisodassa menetetyt alueen takaisin ja vähän elintilaa sen päälle, mihin Saksa oli suomalaisia rohkaissut. Suomen valinta – Neuvostoliitto vai Saksa, Josif Stalin vai Adolf Hitler – kiteytyi elämänä puun ja kuoren välissä kirjallisesti ilmaistuna ”sirppi ja vasara vai hakaristi” tai ”rutto vai kolera” –toteamuksiksi.
Tuttuja journalisteja asialla
Hyökkäys oli maksava paljon. Siinä missä suomalaismaasto tarjosi talvisodan aikana hyvät edellytykset vihollisen väsyttämiseen ja puolustautumiseen, siinä jatkosota oli tarjoava perääntyvälle puna-armeijalle samat edut. Siitä huolimatta kansanedustaja Urho Kekkonen piti uutta sotaa ”suurena onnena”. Hän oli ”historian oikeudella” halukas työntämään Suomen rajoja kauemmas aina Itä-Karjalaan, Kuolaan ja Aunukseen saakka.
Pian Kekkonen on taktikkona oivaltanut oman ja maan parhaan. Hän liittyy rauhanoppositoon Mannerheimin vaaliessa suhteita Saksaan samalla, kun antaa ohjeita kielenkäytön pehmentämiseksi. Teksteistä ja kuvista poistellaan turhaa raakuutta, joskus rauhan on tultava.
Kirjoittajien joukosta löytyy omastakin työhistoriasta tuttuja. Uuden Suomen myöhempi toimituspäällikkö, myhäilevä Jouko ”Jopi” Ruotsalainen, jolta 1970-luvun alussa kannatti matkalasku hyväksyttää vasta tämän tultua lounaalta työpaikalleen. Hänen otsikkonsa on ”Viipuri on jälleen meidän”. Elokuvateatteriliiton ja Suomen Filmikamarin johtotehtävissä työuransa luonut Olavi Aittola kirjoittaa kokemuksistaan sukellusveneiden Vesikko ja Vesihiiden päällikkönä – sankari, jos kuka.
Kirjaan tarkoitetut 55 alkuperäistekstiä on suurin piirtein määrämittaan laadittuja. Ne on ilmeisessä kiireessä käskystä suollettuja, eivätkä ne suinkaan – stilisoimattomina – kaikki edusta korkeakirjallista ilmaisua. Niissä ryssä on ryssä, hyökkäys etenee vastustamattomasti jne.
Vaikka ne nyt julkaistaan, pian 80 vuotta vanhoina dokumentteina ne edustavat turhaan tehtyä työtä, jota kirjoittajista kukaan ei omissa muistiin merkinnöissään mainitse. Paljon olisi ollut työtä tehtävä, jotta sankarillinen kokoelma olisi häviötään odottavalle saksalaisyleisölle avautunut.
Jussi Lehmus (toim.): Suomen taistelu bolsevismia vastaan. Docendo 2022.
