Helsingin kaupungilla on omistuksessaan 63 000 asuntoa, mikä vastaa noin 17 prosenttia koko kaupungin asuntokannasta. Vailla vakinaista asuntoa ry:n arvion mukaan Suomessa on 3 948 asunnotonta, joista noin puolet pääkaupunkiseudulla.
Tilanne on toki parempi kuin menneinä vuosikymmeninä ja paljon parempi kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa. Jokainen asunnoton Suomessa on kuitenkin liikaa. Miten näiden lukujen valossa on edes mahdollista, että pimenevässä syysillassa Helsingin kaduilla vaeltaa tälläkin hetkellä ihmisiä, joille asunnon saaminen omin voimin on mahdotonta?
Maanantaina Helsingin kaupunginhallituksessa käsiteltiin Helsingin kaupungin omistamien asuntojen asukasvalinnan linjauksia. Kokoomuksen apulaispormestari Daniel Sazonov esitti, että asukasvalintalinjausten tulisi esitettyä vahvemmin tukea asunnottomuuden poistamisen tavoitetta. Hän ehdotti, että asunnottomien ja suoran asunnottomuusuhan alla olevilla pitäisi olla linjauksessa esitettyä vahvempi etusija asukasvalinnassa. Vain kokoomus ja RKP puolsivat tätä.
Vihreät, SDP ja Vasemmistoliitto vastustivat. Vasemmistoenemmistö asettui tavoitetta vastaan, vaikka kaupungin strategiaan on kirjattu selkeä tavoite: Helsinki tavoittelee asunnottomuuden poistoamista vuoteen 2025 mennessä. Kun tekoja olisi tarvittu, tuki tavoitteelle puuttui. Ylevät tavoitteet jäivät vain sanahelinäksi.
Keskustelua ARA-asuntojen asukasvalintojen kriteereistä ja painotuksista on käyty pitkään ja hartaasti eri tasoilla. Pääasiallisesti mielipiteiden jakolinjat kulkevat oman navan kohdalla. Vuokra-asuntoyhtiöiden ja vuokranantajien edustajille on sitä helpompaa, mitä niin sanotusti vaivattomampi ja maksukykyisempi vuokralainen on. Tämä tuntuu varsin luontevalta yksityisillä markkinoilla. Sen sijaan silloin kun puhutaan yhteisillä varoilla kustannettavasta asumisesta, vastaus on juuri päinvastainen, väärä ja outo.
Poliitikkojen tehtävänä on luoda kriteerit, joissa eniten apua tarvitsevat tulevat aina ensin, huolimatta siitä kuinka vaikeita, luottotiedottomia, päihdeongelmista kärsiviä tai muutoin vaikeassa tilanteessa olevia he ovat. Sitä suuremmassa määrin juuri heille on tarkoitettu yhteiskunnan eniten subventoima ja tukema asuminen. Mikäli voimat eivät millään riitä täysin omilla asumiseen, on oman koti silti löydyttävä riittävien palveluiden kera.
Kaupungin asunnoissa asuvia taas mietityttää usein se, miten mahdollisesti niin sanotusti haastavammat vuokralaiset vaikuttaisivat oman asumisen laatuun ja viihtyvyyteen. Se on ymmärrettävä huoli, joka nostaa varmasti melkein jokaisessa meistä päätään silloin, kun kyse on oman kodin lähialueen levottomuudesta tai turvattomuuden tunteesta. Huolet liittyvät useimmiten päihteidenkäyttäjien ja heidän vieraidensa asumiseen ja käyttäytymiseen. Tähänkin tunnistettuun ongelmaan täytyy siis löytyä kaupungin laajasta asuntokannasta ja palveluista ratkaisut. Rankoissakaan tapauksissa vastaus ei voi kuitenkaan löytyä kadulta.
Kaikki asunnottomat eivät myöskään ole päihteidenkäyttäjiä. Asuinalueiden segregaatio on sitten kokonaan oma lukunsa, jota eivät nämä kymmenet tai sadat asunnottomat vie voimakkaasti mihinkään suuntaan. Siihen tarvitaan aivan eri mittakaavan ratkaisuja.
Jokaiselle suomalaiselle kuuluu oma postiosoite ja oma ovi, jonka saa lukkoon. Paikka, josta kukaan ei varasta tavaroita ja jossa saa levätä ja olla rauhassa ilman pelkoa väkivallasta. Asunto ensin -periaate on vahvasti asiantuntijoiden tukema tavoite. Tukea, kuntoutusta, vieroitusta ja työllistymistä voi edistää vasta sitten, kun oma koti on olemassa. Jokainen ihminen on asunnon arvoinen, myös Helsingissä.
