Hilma Kaihlanen oli lähtöisin sivistyneestä helsinkiläisestä käsityöläisperheestä, jonka kaikki lapset olivat koulutettu. Kaarlo Hjalmar Freistöm oli ihastunut Hilmaan jo teinipoikana, ja noin 20-vuotiaat nuoret vihittiin vuonna 1903. He asettuivat Padasjoelle, Arrakosken kylään.
Hilman vanhempien näkökulmasta Kaarlo tai lempinimeltään Jalmari tai Jallu ei ehkä ollut ihannevävy, hän oli suutari, mutta myös puuseppä, verhoilija ja aatteeltaan sosialisti. Syvästi uskonnollista Hilmaa puolestaan ei politiikka kiinnostunut. Pirtissä luettiin Jalmarin tilaamaa Työmiestä Hilman keskittyessä Helsingin Sanomiin, johon hän oli tottunut pienestä pitäen.
Teoksen kirjoittaneen toimittaja Ulla Sirénin mukaan noin 5 000 asukkaan Padasjoella kansan kahtiajakautuminen ei näyttäytynyt selkeästi, suurin osa pitäjäläisistä pysytteli niin ulkopuolisina kuin mahdollista. Tosin paikalliset suojeluskunnat ja punakaartit tiivistivät rivejään. Jalmari oli paikallisen työväenyhdistyksen näkyvä aktiivi, mutta punakaartiin hän ei liittynyt.
Vastoin toiveita vuoden 1918 levottomuudet ulottuivat Padasjoellekin, siitä tuli runsaan kuukauden ajaksi punaisten tukialue, josta käsin he yrittivät vallata Kuhmoisen. Tunnelma Arraskosken kylälläkin muuttui kireäksi ja kyräileväksi.
Maaliskuun alkupuolella taistelut Padasjoen pohjoispuolella kiihtyivät ja jännitys Arrakoskella tihentyi ja monet lähtivät pakoon. Jalmarin ja Hilman perhe pysyi kuitenkin kotonaan, tosin ihmisten liikkumista punakaarti oli rajoittanut.
Maaliskuun loppupuolella hallituksen joukot valtasivat Arrakosken ja saman tien alkoi myös punaisten etsintä. Ei kestänyt kauan, kun kylän suutari tuotiin kuulusteltavaksi.
Sodan aikana Jalmarin luona oli poikennut paljon punakaartilaisia, joille hän toimi todennäköisesti oppaana ja auttajana. Kun tähän lisätään miehen tunnettu poliittinen aktiivisuus, niin hänen asemansa oli erittäin heikko. Freiströmin tutkinta kenttäoikeudessa oli nopea, samoin tuomio. Hänet todettiin syylliseksi ja teloitettiin 23. maaliskuuta.
Romahdus
Hilma Freiström jäi kahden pienen lapsen kanssa jatkamaan elämää, joka ei ollut helppoa. Jo miehen hautaan saattaminen tuntui mahdottomalta. Leski oli saanut luvan hakea miehensä ruumiin, mutta yksin hän ei siitä selvinnyt. Kylältä ei herunut paljon myötätuntoa, mutta muutama tuttu kuitenkin tuli apuun.
Ensimmäinen ja tärkein asia olivat arkkulaudat ja seuraavaksi arkun tekijä. Sitten täytyi löytää joku, joka suostui avustamaan arkkuun laittamisessa, vainajan ja saattajien kuljettamisessa ja lopuksi painavan arkun hautaan laskemisessa.
Hautapaikka oli osoitettu hautausmaan takana olleeseen metsään. Hautaus voitiin hoitaa vasta jumalanpalveluksen jälkeen. Leskelle raskainta oli, että mies jäi ilman kirkollisia toimituksia.
Talouden osalta perheen tulot romahtivat, aiemmin rahaa oli tullut ainoastaan miehen töistä vaimon keskittyessä emäntänä oloon. Uudessa tilanteessa Hilma oli riippuvainen muiden avusta, mutta moni entinen ystävä, joiden tukea Hilma olisi kaivannut enemmän kuin koskaan, käyttäytyi nyt tylysti.
Ihmiset pelkäsivät mitä seurauksia punalesken kanssa seurustelu tuottaisi, osa tunsi Hilmaa kohtaan puhdasta vihaa. Lisäksi punalesket eivät olleet oikeutettuja leskeneläkkeeseen, joten heidän oli joko löydettävä työtä tai turvauduttava köyhäinapuun. Muutamia tukijoita kuitenkin löytyi ja Hilma merkitsi päiväkirjaansa lainatut rahasummat ylös.
Hilman elämää ahdisti taloudellisen turvattomuuden lisäksi punalesken leima, joka merkitsi vielä keväällä 1918 suoranaista vaaraa. Vallankumouksellisilla ei ollut lain suojaa ja jopa punaisten vainajien julkinen sureminen katsottiin kommunistien tukemiseksi. Edes lapset eivät olleet turvassa, sillä kiihkeimmät katsoivat, etteivät punaisten vaimot sopineet lasten kasvattajiksi lainkaan.
Uusi elämä
Arrakoskelta oli päästävä pois. Velkojen takia Hilman ja Jalmarin koti Arrakoskella huutokaupattiin syyskuussa 1918, talo jäi ostajalle sellaisenaan, Hilma sai ottaa mukaan vain kaikkein välttämättömimmät tavarat.
Kaikeksi onneksi Hilma lapsineen pääsi muuttamaan sisarensa luo Pälkäneelle. Siellä kukaan ei tiennyt Hilma punaleskeydestä ja hän pääsi paikallisen kirjaston hoitajaksi. Punaleski liittyi sisarensa kanssa myös paikalliseen Lotta Svärd -yhdistykseen, jossa hän toimi aktiivisesti aina järjestön lakkauttamiseen saakka vuoteen 1944.
Pälkäneen lottayhdistys oli alusta asti ollut salliva jäsentensä taustan suhteen, eli vaikka joku olisikin tiennyt Hilman punataustan, niin siitä ei nostettu melua.
Kirjastotyö oli mielekästä ja innostavaa puuhaa kulttuuria arvostavalle Hilmalle. Kirjastossa hän tapasi myös uuden miehensä, kelloseppä Johannes Vuorelan ja heidät vihittiin vuonna 1925. Avioliitto päättyi kymmenen vuotta myöhemmin Johanneksen kuolemaan.
Ulla Sirén: Hilma. Punalesken tarina. 192 sivua. Docendo Oy.
JARKKO KEMPPI