Suomessa tilanne ei onneksi vielä ole yhtä paha kuin naapurissa, mutta olemme menossa huonoon suuntaan.
Kokoomuksen eduskuntaryhmä teki viime keväänä kansanedustaja Kari Tolvasen johdolla paljon aiheeseen liittyvää taustatyötä. Kuulimme huippuluokan asiantuntijoita ja ruotsalaisia päättäjiä. Kaikkien yhteinen viesti oli, että rikollisjengeihin ja jengiväkivaltaan pitää Suomessa puuttua nyt, kun se vielä on mahdollista. Moni asiantuntija oli sitä mieltä, että Ruotsissa puuttuminen on jo myöhäistä. Kun jengit pääsevät juurtumaan, niitä on vaikea enää kitkeä.
Meillä lähinnä pääkaupunkiseudulla toimiviin jengeihin kuuluu jo toistasataa pääasiassa maahanmuuttajataustaista nuorta. Jengien jäsenet ovat aseistautuneita, eivätkä kaihda käyttää rajuakaan väkivaltaa. Tämä näkyy myös suomalaisen poliisin arjessa.
Ruotsissa ja Tanskassa ollaan pari askelta edellä. Tanskassa ongelmaan on suhtauduttu alusta alkaen vakavana turvallisuusongelmana, mutta Ruotsissa kysymys on pitkään nähty lähinnä sosiaalipoliittisena haasteena. Taustalla voi olla yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten epäonnistunutta kotoutumista, segregaatiota ja syrjäytymistä. Yhtä hyvin voi kuitenkin myös nähdä haluttomuutta kotoutumiseen, piittaamattomuutta yhteisistä arvoista sekä rikollisen elämäntavan ihannointia. Jengiläiset eivät oirehdi rikoksilla. He ovat valinneet rikosten polun.
Jengikehitys noudattaa eri puolilla maailmaa samaa kaavaa. Alussa ilmiö näkyy yksittäisinä yhteenottoina ja katurikollisuuden kasvuna. Vähitellen mukaan tulee lisääntyvä ja raaistuva väkivalta sekä rikollisuuden ammattimaistuminen ja kansainvälistyminen. Etabloituneet jengit alkavat vähitellen osallistua muun muassa huumekauppaan ja luoda yhteyksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Yksi kehitysvaihe on, että jengit alkavat soluttautua yhteiskuntaan ja sen organisaatioihin. Meilläkin on jo viitteitä siitä, että rikolliset ovat pyrkineet soluttautumaan muun muassa vankiloihin. Ruotsissa on pyritty saamaan omia toimijoita myös muun muassa poliisin ja yhteiskunnallisen hallinnon sisälle. Yhteiskunnan rakenteisiin pesiytyvä rikollisuus vaikuttaa lopulta kaikkien elämään ja kokonaisten yhteiskuntien olemukseen äärimmäisen kielteisesti.
Jengirikollisuuteen ei ole yhtä lääkettä. Tarvitaan monenlaisia, sekä kovia että pehmeitä keinoja. Rikoksiin ja rikollisuuteen on puututtava kovalla kädellä ja jengiin kuulumisen pitää olla rangaistusten koventamisperuste. Tarvitaan myös lähtökohtaisesti paljon kovempia rangaistuksia kuin meillä nykyisin annetaan. Laittomien aseiden kantamisen pitää itsessään olla aina törkeä rikos. Ulkomaiset rikolliset pitää karkottaa maasta ja myös kaksoiskansalaisuuksien poistamisen pitää olla mahdollista. Samaan aikaan on vaikutettava siihen, etteivät nuoret rekrytoituisi jengeihin. Se edellyttää, että yhteiskunta kykenee tarjoamaan nuorilleen kiinnostavia tulevaisuudennäkymiä ja tukemaan heitä niiden saavuttamisessa. Jengeistä irtautumaan pyrkiviä on autettava.
On kuitenkin tarpeen nostaa pöydälle se kissa, mistä monet Suomessa ja aiemmin myös Ruotsissa ovat mieluusti vaienneet: nuorisojengit liittyvät keskeisesti maahanmuuttoon ja epäonnistuneeseen kotoutumiseen. Meille on tullut ihmisiä, jotka eivät ole kyenneet tai edes halunneet kotoutua ja tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Maahanmuuttajayhteisöt ovat pikemminkin muodostaneet omia diasporiaan ja rinnakkaisia yhteiskuntia, joissa pätevät valtakulttuurista poikkeavat käsitykset siitä mikä on oikein ja mikä väärin.
Monet jengiläiset ovat toisen polven maahanmuuttajia ja moni heistä on syntynyt Suomessa. Se kertoo karua kieltä myös maahanmuuttajayhteisöjen halukkuudesta ylläpitää heidän omiin kulttuurisiin käsityksiinsä perustuvia rinnakkaistodellisuuksia. Tulijat ovat yksiselitteisesti käyttäneet hyväkseen luottamustamme ja hyväntahtoisuuttamme ja aiheuttaneet meitä koskevan sisäisen turvallisuuden vakavan uhan.
Kaikki maahanmuuttajat eivät ole sopeutumattomia tai rikollisia. Kansalaisuuksittain tarkasteltuna erilaiset maahanmuuttajaryhmät eroavat toisistaan merkittävästi siinä, miten niihin kuuluvat Suomeen kotoutuvat ja onnistuvat aloittamaan täällä uuden elämän. Onnistuminen ja epäonnistuminen näkyvät selvästi myös tilastoissa. Esimerkiksi Uzbekistanin kansalaisten työllisyysaste Suomessa on 82,62 prosenttia, mikä on jopa kantaväestöä korkeampi luku. Vertailun vuoksi afganistanilaisten vastaava prosenttiluku on 15,35, somalialaisten 13,55, irakilaisten 13,20 ja syyrialaisten 6,47. Vastaavanlaisia eroja näkyy myös rikollisuutta kuvaavissa tilastoissa.
On kiistatonta, että joistain kulttuureista on helpompaa kotoutua Suomeen kuin toisista. Valitettavasti huomattava osa maahanmuuttajistamme tulee kulttuureista, joiden sopeutuminen on tilastollisesti heikointa. Se ei lupaa hyvää myöskään jengirikollisuuden tulevaisuuden suhteen.
Ruotsin tie ei saa olla Suomen tie. Jengiväkivallasta, ampumisista ja pommeista ei saa tulla jokapäiväinen osa suomalaista arkea. Tähän kehitykseen pitää puuttua nyt. Jengirikollisuus on kitkettävä nyt, kun se vielä on mahdollista. Siihen tarvitaan tietoa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Sinisilmäisyys ja ongelmien vähättely johtavat meidät Ruotsin tielle. Ruotsalaisten neuvo on karu: ”Tehkää jotain, kun vielä voitte. Me emme enää voi.”
