Suomen marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimista on kirjoitettu paljon ja esimerkiksi hänen vaiheensa itsenäisessä Suomessa tiedetään melko perusteellisesti. Yksi aukko on kuitenkin olemassa, Mannerheimin sotataidollisen osaamisen taso.
Tätä puutetta paikkaavat sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen ja kapteeni, sotahistorian tohtoriopiskelija Toni Mononen.
Mannerheim palveli Venäjän armeijassa vuosina 1882–1917. Ura Venäjän armeijassa alkoi jo 15-vuotiaana, jolloin hän ilmoittautui Haminan kadettikouluun, joka tuolloin ei ollut puhtaasti sotakoulu, vaan opetukseen sisältyi paljon yleissivistäviä aineita.
Karjalainen ja Mononen arvioivat, että kadettikoulussa vietetyt neljä vuotta vaikuttivat aivan minimaalisesti Mannerheimin sotataidollisen osaamisen kehittymiseen. Mannerheim ei edes ehtinyt opiskella erikoisluokilla, joilla sotilasaineiden teoreettinen opetus olisi alkanut, koska hänet erotettiin kesällä 1886.
Sotilasura kuitenkin kiinnosti ja Mannerheim haki ja pääsi Pietarissa sijainneeseen Nikolain ratsuväkiopistoon. Se oli ainoa varsinainen sotakoulu, jossa tuleva marsalkka opiskeli. Suoritettuaan kaksivuotisen kurssin Mannerheim valmistui vuonna 1889 ja aloitti kornetin arvoisena varsinaisen palveluksensa Venäjän armeijassa.
Mannerheim haaveili jatko-opinnoista ja hän osallistui Yleisesikunta-akatemian valintakokeeseen elokuussa 1892. Valmistautumista tosin haittasivat häät ja kuherruskuukausi, joten lukeminen jäi vähemmälle. Mannerheim sai yleisarvosanaksi kahdesta kokeesta viisi pistettä 12:sta, mikä tarkoitti hylättyä suoritusta.
Puutteellisen ymmärryksen esikuntatyöskentelystä on luonnehdittu heijastuneen esimerkiksi hänen myöhempään tapaansa johtaa talvi- ja jatkosodan Päämajan toimintaa. Yleisesikunta-akatemian käymättömyys oli Mannerheimin sotataidollisen osaamisen kehittymiselle sikälikin haitallista, että Mannerheimilta jäi saamatta strategisen tason sotilaskoulutus.
Venäjän sodissa
Mannerheim lähetettiin omasta pyynnöstään vuosina 1904–1905 käytyyn Venäjän-Japanin sotaan Mantšuriaan. Hänet määrättiin 52. Nežinin rakuunarykmenttiin lokakuussa 1904.
Mannerheim sai tulikasteensa marraskuun lopulla eskadroonan vahvuisen joukon johtajana. Sen tehtävänä oli tiedustella Shahen aseman aluetta ja sinne ryhmittynyttä japanilaista jalkaväkidivisioonaa. Mannerheimin johtaman osaston onnistui ottamaan useita sotavankeja, joilta saatiin arvokkaita tietoja.
Kokonaisuutena Mannerheimille kertyi rintamalta kokemuksia johtamisesta ja esikuntatyöskentelystä. Hän havaitsi omin silmin, miten ratsuväen, jalkaväen ja tykistön toiminta piti sovittaa tilanteeseen nähden järkevällä tavalla yhteen, jotta onnistumisia oli mahdollista saada.
Ylipäätään Venäjän tappio Japania vastaan herätti tsaarin armeijan upseeriston keskuudessa aidon kiinnostuksen taktiikkaan ja upseerien taktisten taitojen kehittämiseen. Sodan jälkeen Mannerheimin ylennettiin marraskuussa 1905 everstiksi.
Ensimmäiseen maailmansotaan kenraalimajuriksi edennyt Mannerheim lähti ratsuväkiprikaatin komentajana. Hieman myöhemmin hänet nimitettiin ratsuväkidivisioonan komentajaksi. Mannerheimin uran huippuna Venäjän armeijassa voidaan pitää nimitystä 6. Ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi alkukesällä 1917. Vastaavia komentajatehtäviä oli koko asevoimissa noin kymmenen.
Vuoden 1917 tapahtumat Venäjällä ja sodan kulku johtivat siihen, että muutamista taistelutapahtumista huolimatta Mannerheim ei kunnolla päässyt näyttämään osaamistaan armeijakunnan komentajan tehtävässä.
Paluu Suomeen
Bolševistisen vallankumouksen seurauksena kenraaliluutnantti Mannerheim siirtyi vuoden 1917 lopulla Suomeen. Tuolloin hän oli 50-vuotias rutinoitunut ammattisotilas, joka oli tottunut johtamaan laajaa sotajoukkoa, mutta hänellä ei ollut aiempaa kokemusta kokonaisen armeijan johtamisesta ja operaatioiden suunnittelusta.
Silti oli selvää, että kenraaliluutnantti johti talvella ja keväällä 1918 Suomen valkoista armeijaa sillä kokemuksella ja osaamisella, minkä hän oli kerryttänyt Venäjän armeijan palveluksessa noin 30 palvelusvuoden aikana.
Vapaussodassa kaikki valkoisen armeijan tärkeimmät operaatiosuunnitelmat laadittiin Mannerheimin johdolla tai hän ainakin hyväksyi suunnitelmien toimeenpanon. Mannerheim ei ehkä ollut sotatieteellisesti suuntautunut, mutta hänellä oli vahva intuitio ja kykyä luoviin ratkaisuihin.
Mannerheim jakoi armeijansa neljään osaan: Satakunnan, Hämeen, Savon ja Karjalan ryhmiin. Jaotus heijasteli yksinkertaisuudessaan Mannerheimin maailmansodan aikaisia kokemuksia.
Ryhmien komentajat toimivat suoraan ylipäällikön alaisuudessa. Mannerheim pyrki johtamaan sodankäyntiä hyvin itsenäisesti ja ulottamaan päätöksentekovaltaansa osittain jopa poliittiselle johdolle eli senaatille kuuluviin asioihin. Mannerheim sai henkilökohtaisen palkinnon ponnisteluistaan maaliskuun alkupuolella 1918, kun senaatti ylensi hänet ratsuväenkenraaliksi.
Mikko Karjalainen & Toni Mononen: Mannerheimin sotataito. 285 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava.
JARKKO KEMPPI
