Suomen hallitusvalta vaihtuu ensi keväänä tilanteessa, jossa myös talouspolitiikan linjanmuutoksen tarve on ilmeinen. Oikeastaan sitä odotetaankin. Sitä odottavat myös nykyiset hallituspuolueet, jotka ovat sosialismifantasioissaan elävää vasemmistoliittoa lukuun ottamatta alkaneet myönnellä julkisen säästöohjelman tarvetta.
Nykyisen hallituksen hiljainen yhteisymmärrys on, että tarvitaan toisenlainen hallitusvalta lopettamaan finanssipolitiikan velkaralli. Jokaiselle hyvän taloudenpidon ystävälle on ollut kamalaa katsoa, miltä näyttää, kun eduskunnan enemmistöä nauttiva hallitus vaalien lähestyessä luopuu pidäkkeistä menojen kasvattamisessa. Keskustan ylimääräinen lapsilisä edustaa tällaista äänestäjien lahjontaa pahimmillaan, ilman minkäänlaista ajateltua näkemystä julkisen vallan tehtävistä.
Hallituspuolueet koettavat retoriikassaan perustella holtitonta rahankäyttöään kriiseillä kuten koronaepidemialla ja Ukrainan sodalla. Merkittävä osa valtiontalouden rakenteellisesta alijäämästä on kuitenkin syntynyt hallituksen omilla päätöksillä. Kun hallitus muodostettiin, ei kukaan ollut kuullut koronasta tai Ukrainan sodasta. Silti hallitus aloitti reippailla menolisäyksillä, jotka oli määrä ”rahoittaa” työmarkkinauudistuksilla. Niiden valmistelu sysättiin työmarkkinajärjestöjen työryhmille, jotka odotetusti osoittautuivat totaalisen kykenemättömiksi tehtävään.
Valtiovarainministeriön tuoreessa taloudellisessa katsauksessakin (syksy 2022) aina diplomaattiset ja tahdikkaat virkamiehet perustelevat jo johdantoluvussa säästöohjelman tarvetta, ja toteavat lopuksi: ”Esimerkiksi menokartoitus on oiva väline ja hallituskauden vaihdos oiva tilaisuus tähän.”
Taidatkos sen sattuvammin sanoa. Rinteen–Marinin hallitus on kasvattanut reippaasti valtiontalouden alijäämää. Kestävyysvajeen (jossa siis on mukana lähivuosikymmenten ikääntymisen aiheuttama sopeutumistarve) arvioidaan olevan noin yhdeksän miljardia euroa, ja valtiontalouden alijäämä on ensi vuonna lähes samaa luokkaa eli runsaat kahdeksan miljardia euroa.
Kestävyysvajetta pienentää ylijäämäinen sosiaaliturvarahastojen (käytännössä eläkeyhtiöiden) sektori, mutta se on laiha lohtu valtiontaloudelle, koska eläkejärjestelmän joka eurolle löytyy kyllä ottaja. Siellä ei ole vapaita resursseja, joilla julkista alijäämää voitaisiin paikata. Eläkejärjestelmän kertyneet varat onneksi kuitenkin pienentävät painetta nostaa palkkaan kohdistuvia eläkemaksuja.
Valtiontalouden alijäämä on valtaosin rakenteellista, koska Suomen kansantalouden ennakoidaan olevan vuosina 2023 ja 2024 lähes suhdannetasapainossa eli lähellä resurssien täyskäytön tilannetta (tarkkaan ottaen noin prosenttiyksikön päässä siitä). Siksi valtion alijäämä ei korjaannu itsestään.
Nykymuotoinen kehys ei ole uskottava
Yksi uuden valtiovarainministerin ensimmäisistä tehtävistä tuleekin olla finanssipolitiikan sääntökehikon luominen. Nykymuotoisen kehyksen uskottavuus on poissa kun on nähty, että kehys voidaan tarvittaessa heittää roskikseen ilman suurempia seurauksia. Tulevatkin hallitukset keksivät nimittäin aina tarvittaessa jonkinlaiset perustelut sille, ettei kehystä tarvitse noudattaa. Kriisejä tulee ja menee, mutta nykyhallituksen opportunismiin ei Suomella ole varaa.
Siksi tarvitaan aivan toisen tasoinen sitoutuminen kestävään valtiontalouden hoitoon, ja sen voi antaa vain eduskunta. Siksi kannattaa seurata läntisen naapurimaan esimerkkiä, jossa Riksdagen on hyväksynyt finanssipolitiikan ylijäämätavoitteen. Meilläkin tavoite kannattaisi määritellä valtiontalouden ylijäämänä – esimerkisi nolla prosenttia bruttokansantuotteesta. Eduskunta voisi esimerkiksi edellyttää, että jokainen hallitus tähtää uskottavasti ylijäämätavoitteeseen viimeistään neljän vuoden sisällä. Mutta piru piilee yksityiskohdissa. Sääntökehikon luomisen voisi uskoa esimerkiksi Vesa Vihriälälle ja Bengt Holmströmille, joilla on sekä osaamista että arvovaltaa tällaiseen tehtävään.
Ylijäämätavoite (käytännössä tasapainotavoite) on sillä tavalla joustava, että se sallii myös veronkorotukset yhtenä tasapainottamiskeinona. En nimittäin pidä niidenkään käyttämistä täysin poissuljettuna, niin valtava on tasapainotusurakkamme. Mutta ilman muuta selvää on, että ohjelman pääpainon tulee olla menosäästöissä ja työllisyyden kasvattamisessa. Veronkorotusten ongelma on, että juuri ne veronkorotukset, jotka eivät vahingoita talouden toimintaa, ovat myös poliittisesti epäsuosittuja – paraatiesimerkkeinä kiinteistövero ja ruoan alvin nosto.
Tällä vuosikymmenellä tullaankin näkemään aikamoinen julkisten varojen poliittinen myllytys. Heti alijäämäisinä aloittaneiden hyvinvointialueiden kustannukset tulevat nousemaan reippaasti, ja myös koulutus ja tutkimus tuntuvat olevan kaikkien suosiossa. Siksi avainasemassa tullevat olemaan yritystukien poistaminen, sosiaaliturvan tiukentaminen työllisyyttä kohentavalla tavalla sekä yleinen punakynähöyläys. Ja mitä enemmän voimme vapauttaa ylisäädeltyä työmarkkinaamme, sitä enemmän säästötarvetta voidaan kompensoida työllisyyskasvulla.
Seuraava hallitus on siis säästökuurihallitus, ja kokoomuksen tulee todennäköisenä pääministeripuolueena stoalaisesti kestää se hirmuinen huuto ja valitus, jota luvassa on. Mutta historian kokemus osoittaa, että vahvat taloudenpitäjät saavat ajan mittaan myös kansakunnan suosion – ajatellaanpa vain Väinö Tanneria, Mauno Koivistoa, Iiro Viinasta ja Sauli Niinistöä. Tämän pystirivin jatkajille on nyt tilausta.
Kirjoittaja Juhana Vartiainen on ekonomisti ja Helsingin pormestari (kok.). Kirjoitus on julkaistu Nykypäivässä 4/22.
