Jo neliosaiseksi paisunut SDP:n historiikki jatkuu vielä ainakin kahden osan verran. Vuodet 1952-1957 olivat sotasyyllisyydestä tuomitun asevelidemari Väinö Tannerin kohta alkavaa paluuta valta-aikaan. Samalla maalaisliiton ja Neuvostoliiton tukema puolueen sisäinen, ns. skogilaisten oppositio repi SDP:n kahtia.
Tausta-aineistoltaan ja värikkäältä kerronnaltaan säpsähdyttävää on lukea, kuinka SDP rohkeni taistella Urho Kekkosta ja alistumista vastaan. Myöhemmin oli koittava nöyrä anteeksi pyytävä polvistuminen, jotta se Kekkosen ja naapurimme silmissä hyväksyttäisiin. Tie 1960-luvulla tapahtuneeseen muutokseen, ”realismiin” oli vielä kaukana edessä.
Tänä päivänä moni kokee nykyisen hallituselon ällistyttävän sekavaksi kaikkine teatraalisine riitoineen – hallitusten synnytystuskissa ja hajoamisissa. Mikko Majander kuvaa 50-luvun suomalaisen sosialidemokraattisen liikkeen kahtiajakoa kylmän eripuran maailmassa: poliittisessa kanssakäymisessä ole paljoakaan tapahtunut muutoksia – ainakaan parempaan.
Omat koirat purevat pahiten, liian monet kiistat käydään aateveljien kesken. Ken sitten vallan itselleen voittaa, joutuu kestämään eripuran. Yllättävän pienestä kauaskantoiset ratkaisut voivat syntyä. Äänestettäessä laskennan lopputulos voi olla liki tasan, ja tulos voi jäädä kytemään.
Äänestystuloksia mitättömin marginaalein
Urho Kekkosen voitto Karl August Fagerholmista ja nousu presidentiksi neljännesvuosisadan ajaksi on yhden äänen klassikko. Ratkaisevan äänen antanutta arvuutellaan yhä. Ei sitä Majanderkaan ratkaise. Tunnelma valitsijamiesvaalien jälkeen oli eduskuntatalossa karmea: kiroilua, syljeskelyä. Suoranaista ruokaa salaliittoteorioiden suuntaan loi yhden epäillyn ”petturin”, Penna Tervon vaalien jälkeinen kuolema auto-onnettomuudessa.
Eivät nipin napin päättyneet äänestykset demareiden piirissä tähän jää. Kaikki muistamme jo punakapinan synnyn: väsytetyt, oikeustoimikelvottomat demarit päättivät äänestystulokseltaan niukalla enemmistöpäätöksellä suistaa Suomi sisällissotaan kaappaamalla valta Etelä-Suomessa.
Ennen 1956 presidentinvaaleja K.A. Fagerholm voitti vaaliehdokkuuden yhdellä äänellä, eikä Väinö Tannerista ei tullut Kekkosen kilpailijaa. Väinö Tanner oli kohta voittava SDP:n puheenjohtajuuden yhdellä äänellä, kun Fagerholm hävisi. Vaikuttaa riskaabelilta, jos suuret päätökset syntyvät mitättömin äänieroin.
Mitä se on se sosialismi?
Sosialidemokraateilla oli sodan jälkeen erinomaiset perusteet suhtautua epäluuloisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon, vaikka jatkosodan seuraukset olivatkin tyrmäävät. Josif Stalinin produsoima sotasyyllisten rankaiseminen lujitti Otto Ville Kuusisen tyttären Hertta Kuusisen ja Urho Kekkosen yhteispeliä – aseveljet SDP ja porvarit pantiin tuomiolle.
Asevelidemareihin ja sisäiseen oppositioon jakautunut SDP natisi liitoksissaan, kun sen enemmistö joutui kahnauksiin SAK:n kanssa. Vuoden 1956 presidentin vaalia seurannut yleislakko repi vanhoja haavoja uudelleen auki. Se oli voimannäyttö Kekkosta vastaan. Demareiden ideologina ja opetusministerinä useasti toiminut R.H. Oittinen totesi, että ”siirryttiin teologisen sosialismin kaudesta dynaamisen sosialismin kauteen”.
Oittista nuorempi Olli J. Uoti piti tarkoituksena ”siirtyä kohti hyvinvointivaltiota ja yksityisen edun syrjäyttämistä yleisen edun ja yleisten päämäärien tieltä”. Tanner puolestaan ihmetteli erilaisten ohjelmien määrää ja sitä, ettei ajatuksia pantu käytäntöön. Myöhemmin valtapuolueet ja Kekkonen alkoivat perustaa valtionyhtiöitä, joista pakkasi tulemaan pienen herrapiirin hillopurkkeja – ei niinkään kansallista omaisuutta.
SDP kävi vääntöä ay-liikkeessä äärivasemmistoa vastaan. Niin kauan kuin Tanner ja edeltäjänsä Emil Skog olivat vallassa, demareiden toiminta oli varsin jyrkkäsanaista. Aivan kuin hävityn punakapinan jälkeen Tannerin vuoden 1918 lopussa pitämä omia moittiva puhe yhä olisi kaikunut:
”Puoluejohtomme pyrki saattamaan puolueen vähemmistönäkin ollen aseellisen voiman kautta valtaan. Tämän erehdyksen seurauksena menetimme vuosikymmenien työn ja saamme nyt aloittaa uudelleen alusta”.
Runsasta kahta vuosikymmentä myöhemmin kommentti ja johtopäätökset olivat yhä jyrkästi sitä kaikkea vastaan, mitä Vladimir Lenin ja Stalin olivat Suomesta haaveilleet.
Vaara idässä
Demari-historiikin vuodet 1952-57 ovat antikommunismissaan henkeä salpaavia. Neuvostoliitto ei nähnyt puolueessa hyvää, ja sen suurlähettiläät joutuivat sietämään levottomia ulostuloja.
SDP oli sisältäpäin pahasti riekaleina, ja tilanne loi maalaisliitolle erinomaisia hyödyntämisen mahdollisuuksia. Niinpä Mikko Majanderin vankka historiikki on värikäs kertomus hankalien yhteenottojen ja ristiriitojen puolueesta. Myöhempää historiaa ajatellen ironista on, että pian presidentti Kekkosella oli murheita omassa puolueessaan samalla, kun hän sai SDP:n ruotuun.
Mikko Majander: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue. SDP:n historia 4, 1952-1957. Siltala 2022.
