”Me kaikki tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta me emme vain tiedä, miten tulisimme uudelleen valituiksi, kun olemme tehneet sen”. Näin Euroopan komission nykyisen puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin väitetään todenneen joskus.
Ensimmäistä kertaa Junckerin väitetty sitaatti esiintyi The Economist -lehden artikkelissa The Quest for Prosperity vuonna 2007. Artikkeli käsitteli sitä, miksi Euroopan talous ei menesty niin hyvin kuin sen pitäisi. Lehden luettelemat syyt olivat ilmeisiä: jäykät työmarkkinat, kilpailun puute ja liian suuri julkinen sektori. Tuolloin Juncker oli Luxemburgin pääministeri ja euroryhmän puheenjohtaja. Kukaan ei tiedä, onko Juncker oikeasti tämän sitaatin alkuperäinen lähde. The Economistkin vain kertoi Junckerin joskus todenneen noin. Nykyisin sitaatti esiintyy joka toisessa Euroopan tilaa ja tulevaisuutta käsittelevässä poliitikon puheessa ja kirjoituksessa.
Miksi?
Siksi, että sitaatti onnistui kiteyttämään syyn pysähtyneisyydelle, jossa Eurooppa on uinunut jo yli kymmenen vuotta.
Eurooppa pysähtyi Lissabonin sopimuksen hyväksymiseen. Sitä ennen Euroopan unionin tarina oli ollut asteittaista yhdentymistä. Vihdoin oli saatu aikaan yhteinen perustuslaki, joka on jokaisen valtiollisen kokonaisuuden perusta. Sen jälkeen alkoi finanssikriisi, joka paljasti yksi kerrallaan Euroopan maiden lahot rakenteet ja ajoi maat kriisiin, joka jatkui kymmenen vuotta.
Eurokriisin läpi luotiin paljon uutta taloussääntelyä, mutta se oli mikromanagerointia – jäsenmaiden hallintaa – ei Euroopan unionin kehittämistä.
Rakenteita ei ole eurooppalaisella tasolla uudistettu, koska on pelätty valitsematta jäämistä. Eurokriisin ratkaisi lopulta Euroopan keskuspankin (EKP) pääjohtajan Mario Draghin lause, että keskuspankki on valmis tekemään ”mitä tahansa” euroalueen elvyttämiseksi. Sitä seurasi keskuspankin määrällinen elvytys ja talouskurin heltyminen, joka on vihdoin nostanut Euroopan talouskasvun tielle.
Talous kääntyy kasvuun
Vuodesta 2017 on tulossa taloudellisesti Euroopan paras vuosi pitkän rämpimisen jälkeen. Valtaa tavoitteleville populisteille positiivinen kehitys on kauhistus. Agitaatiossa ei voi enää vedota talouskurjuuteen.
Euroopassa järjestetään unionin tulevaisuuden kannalta tänä vuonna kahdet keskeiset vaalit. Ranskassa valitaan presidentti huhti-toukokuun vaihteessa. Saksassa äänestetään liittovaltiopäivävaaleissa 23. syyskuuta.
Tiedotusvälineissä on luotu kuvaa, että nationalistipuolueilla olisi mahdollisuus päästä valtaan näissä maissa. Mielipidemittaukset kertovat kuitenkin toista tarinaa. Ranskan presidentinvaalien ensimmäistä kierrosta koskevissa gallupeissa nationalistien Marine Le Pen on ollut ykkönen noin 25 prosentin kannatuksella. Toiselle kierrokselle näytti vielä viime vuoden lopulla pääsevän keskusta-oikeistolaisen tasavaltalaispuolueen ehdokas François Fillon.
Yllättävin käänne Ranskan vaaleissa on kuitenkin se, että ennakkosuosikiksi on nyt noussut entinen sosialisti, omalla En Marche! -vaalilistallaan kampanjoiva Emmanuel Macron. Hänen ympärillään kuhisee. Puhetilaisuudet keräävät salit täyteen. Mielipidetiedusteluissa Macron on nyt kakkosena, kun Fillon on kompastunut vaimonsa palkkaamisesta syntyneeseen skandaaliin. Toisella kierroksella Macron voittaisi mielipidetiedusteluiden mukaan Le Penin 65 prosentin kannatuksella 35 prosenttia vastaan. Ranskassa on meneillään Macron-ilmiö.
Hätkähdyttävintä on se, että Macron on linjaltaan vahvasti arvoliberaali, kannattaa markkinatalouden edistämistä, on kansainvälisesti orientoitunut ja kannattaa Euroopan kehittymistä liittovaltioksi. Näillä näkemyksillä ei pitänyt olla mitään sijaa vaaleissa. Toisin on käynyt. Sosialistipuolue on kanveesissa, keskusta-oikeisto on riidoissa, populistien politiikka pelottaa.
Merkel kyllästyttää
Yhtä lailla Saksan vaaleissa muhii yllätys, joka ei kanavoidu populisteille.
Liittokansleri Angela Merkeliin ollaan kyllästyneitä. Hän on johtanut Saksaa jo vuodesta 2005 lähtien vähäeleisesti ja onnistunut luovimaan ongelmien yli. Tulevaisuuden visioita hän ei ole osoittanut. Euroopan tason ongelmat ovat jääneet ratkaisematta. Ne on vain lykätty eteenpäin. Niin kävi pakolaiskriisille, kun se saatiin rauhoittumaan Turkki-sopimuksen avulla. Kyllästyminen Merkeliin ei kuitenkaan ole näkynyt populistipuolue AfD:n kannatuksena. Sen kannatus on, päinvastoin, hiipunut 15 prosentin tasosta 10 prosentin tasolle.
Sen sijaan parissa kuukaudessa Saksaan on syntynyt Schulz-ilmiö. Euroopan parlamentin puhemiehen tehtävästä väistynyt Martin Schulz ilmoitti viime vuoden lopussa sosialidemokraattisen SPD:n liittokansleriehdokkaaksi. SPD:n kannatus on pompannut noin 25 prosentista noin 35 prosenttiin tasoihin keskusta-oikeistolaisen CDU/CSU-koalition kanssa ja jopa sen ohi parissa kuukaudessa.
Schulz osaa puhua vetoavasti ja tunteella. Hän on voimakas eurooppalaisen integraation puolustaja ja kannattaa muun muassa yhteiseurooppalaista velanottoa eurobondien muodossa, mikä on ollut Merkelin konservatiiveille punainen vaate.
Puolustus on liittovaltionkin kivijalka
Vahvasti liittovaltiomyönteisten henkilöiden valinta Euroopan kannalta keskeisimpien valtioiden valtionpäämiehiksi olisi käänteentekevää Euroopan tulevaisuuden kannalta.
Ennen kaikkea eurooppalaiset kaipaavat turvallisuuden tunnetta ja siksi valtaan mieluummin rakentavia kuin hajottavia voimia. Keskeistä on yhteisen puolustuksen ja muiden turvallisuusrakenteiden kehittäminen. Siinä EU on jo alkanut ottaa ripeitä askelia.
Yhteisen puolustuksen vahvistaminen on luonteva tapa edetä integraatiossa. Tarvetta siihen on lisännyt Yhdysvaltojen painostus eurooppalaisia maita kohtaan panostaa puolustukseen sekä Naton roolin heikentyminen Euroopan keskeisimpänä turvana. Siitä ovat pitäneet huolta Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin puheet.
EU:n eteneminen nykyisen kaltaiseksi liittovaltion ja valtioliiton sekasikiöksi ei ole perustunut valtion keskeisimpään tehtävään eli puolustukseen. Jokaisen valtion synnyn perustana on ollut jonkun alueen ihmisten halu voimistaa puolustuskykyään mieslukumäärässä ja kyvyssä rahoittaa sotia – niin esimerkiksi myös Yhdysvaltojen.
Paljon tosiasioita on kuitenkin yhä tunnustamatta. Euroopan maiden julkiset taloudet eivät ole vieläkään kunnossa. Kreikan velkaongelma on jälleen kesällä tulossa syliin. Kreikka tarvitsee ensi vuonna neljännen lainaohjelman tai velkaleikkauksen sekä mahdollisesti eron euroryhmästä, jotta suurimmasta ongelmien aiheuttajasta päästään eroon. Tämän tunnustaminen on edelleen yhtä kiusallista Merkelin kaltaisille pitkään hallinneille poliitikoille. He ovat olleet vastuussa epäonnistuneesta strategiasta eurokriisin hoitamisessa, mikä perustui ongelmien lykkäämiseen ja velkojen siirtämiseen euromaiden kannettaviksi. Siksikin tilausta uusille kasvoille on.
Junckerin mantralla ei voi enää jatkaa. Jos kukaan ei tee, mitä kaikki tietävät, että pitäisi tehdä, joku muu tulee valituksi ja tekee sen. Eurooppalaisen keskusta-oikeiston pitää keksiä itsensä pian uudelleen. Tilausta yhteiseen puolustukseen, kauppapolitiikkaan ja ulkopolitiikkaan keskittyvälle, mutta vapaampaan markkinatalouteen ja pienempään keskusvaltaan perustuvalle EU:lle on olemassa. Jos keskusta-oikeisto haluaa olla vuoden 2019 eurovaalien jälkeen edelleen Euroopan johtava voima, olisi kiireesti annettava tilaa aiempaa politiikkaa haastaville markkinaliberaaleille tuoreille kasvoille.
The Economistin kuuluisan Juncker-artikkelin ehdottamat markkinataloutta edistävät uudistukset ovat nimittäin edelleen tekemättä.
