Euroalueen pitkäaikainen talouskriisi ja hitaan kasvun aika on alkanut hellittää. Euroopan pelasti toistaiseksi Euroopan keskuspankin jatkunut määrällinen elvytys.
Sekä kotitaloudet, yritykset että julkinen hallinto ottavat taas velkaa ja kuluttavat. Se näkyy talouden käänteenä. Sitä ennen meni monta vuotta, kun kaikki talouden sektorit vähensivät velkaansa. Yritykset eivät ottaneet uutta lainaa investointeihin. Kotitaloudet eivät ottaneet velkaa uusiin asuntoihin. Julkinen sektori yritti vähentää kulutustaan leikkauksilla ja taittaa velkaantumista.
Talousasiantuntijat ovat olleet melko yksimielisiä, että Euroopan maiden samanaikainen julkisen kulutuksen vähentäminen yhdessä yksityisen sektorin kulutuksen vähentämisen kanssa oli virhe, joka johti pitkittyneeseen negatiiviseen tai olemattomaan talouskasvuun monissa euromaissa.
Kriisin dynamiikka arvioitiin väärin. Sen arvioitiin olevan vain yksittäisten maiden hetkellinen ylivelkaantumisen ongelma, joka ratkeaisi sopeuttamisella. Todellisuudessa kyse oli koko euroalueen epätasapainoista talouden rakenteissa, erityisesti kilpailukykyeroissa ja hinta- sekä palkkajäykkyyksissä. Virheanalyysi johti vääriin lääkkeisiin.
Viime vuosina ongelmat on alettu ymmärtää. Talouskurin sijaan työmarkkinoiden joustavoittaminen ja kilpailullisten rakenteiden mahdollistaminen on ymmärretty keskeisiksi rakenteellisiksi uudistuksiksi jokaisessa maassa. Suuret alijäämät ja erot maiden suhteellisissa velkatasoissa ovat kuitenkin edelleen pysyvä ongelma euroalueella niissä maissa, jotka ovat irtautuneet vakaus- ja kasvusopimuksen kriteereistä.
Toisaalta talouskurin on jopa annettu jällen löystyä. Ongelmamaista Espanja on kyennyt löysemmän julkisen talouskurin ja uudistusten oloissa hienoihin kasvulukuihin. Tälle vuodelle ennustetaan edelleen yli kahden prosentin kasvua. Silti IMF:n ennusteen mukaan maan julkisen talouden alijäämä pysyy yli kolmessa prosentissa ja velkasuhde noin sadassa prosentissa.
Menosääntö toimii ennen euroa
Euroopan vakaus- ja kasvusopimus ei edelleenkään toimi muuta kuin niillä mailla, jotka ovat vasta hakeutumassa euroalueen jäseniksi. Näin tapahtui Suomen kohdallakin 1990-luvun lopussa.
Paavo Lipposen vuonna 1995 aloittanut hallitus sai nopeasti käännettyä kriisissä olleen Suomen julkisen talouden jälleen ylijäämäiseksi. Siinä auttoi kelluvan valuutan siivittämä nopea paluu reaalitalouden kasvu-uralle.
Lipposen toinen hallitus jatkoi kasvun oloissa julkisen talouden talouskurilinjaa, jonka pontimena on Suomen ripeä saattaminen eurokuntoon: velkasuhde oli painettava alle 60 prosentin tasolle ja inflaatio oli pidettävä kurissa. Paineet toimivat.
Ylijäämien käyttäminen velan lyhentämiseen toimi. Sama on näkynyt niiden Itä-Euroopan maiden kohdalla, jotka ovat laittaneet taloutensa eurokuntoon. Paineet purevat etukäteen. Kun euroklubiin on päästy, kuri heltyy.
Tämä ymmärrettiin euroalueella laajasti eurokriisin aikana. Julkisen talouden uutta sääntelyä lisättiin tuntuvasti vuonna 2012. Fiscal Compact -sopimus edellytti finanssipoliittisen säännön kirjaamista lakiin. Näin tehtiin Suomessakin. Finanssipolitiikan sääntö edellyttää Suomellekin rakenteellisen alijäämän pitämistä alle 0,5 prosentissa bruttokansantuotteesta. Suomella on tosin ollut vaikeuksia pitää kiinni säännöstä. Ilman automaattisia sanktioita säännöistä lipsumisesta tulee vähitellen kaikkien tapa.
Fiscal Compactin julkisen talouden säännössä on kyse velkajarrusta. Sen idea on poistaa poliitikoilta liika harkinta suhdannepolitiikan tekemisessä juuri siksi, ettei niin sanottu moraalikato ottaisi valtaa. Saksassa velkajarru otettiin käyttöön vuonna 2009. Angela Merkelin hallitus on noudattanut sen edellyttämää tiukkaa finanssipolitiikkaa. Rakenteellinen alijäämä saa olla vain 0,35 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Esikuvana kaikille velkajarruille on toiminut Sveitsin malli, joka on huomattavasti kehittyneempi finanssipoliittisen säännön malli, mutta poistaa käytännössä poliitikoilta finanssipoliittisen vallan kokonaan.
Sveitsin malli on dynaaminen
Sveitsin velkajarrun tähtäin ei ole velan vähentäminen, vaan velkasuhteen pitäminen vakiona pitkällä aikavälillä suhdannevaihteluista riippumatta.
Perustuslakiin kirjattu menosääntö asettaa liittovaltion menokaton tasolle, joka riippuu tuloista. Menokatto muodostuu tuloista kerrottuna suhdannekertoimella.
Suhdannekerroin on bruttokansantuotteen trendi jaettuna havaitulla todellisella bruttokansantuotteella. Näin ollen kerroin sallii joustavasti sitä suuremmat alijäämät, mitä enemmän tuotanto poikkeaa pitkän aikavälin trendistä.
Yhtä lailla, jos todellinen bruttokansantuote on kasvanut huomattavan suurella tahdilla eli talous on ylikuumentunut, kaava kiristää automaattisesti finanssipolitiikkaa. Silloin sääntö pakottaa tekemään ylijäämää eli vähentämään velkaa. Mittausvirheitä korjataan tasaustileillä.
Sveitsin velkajarrun nerokkuus piilee siinä, että se on dynaaminen ja ennustettava. Kaikki taloutta suunnittelevat toimijat tietävät etukäteen taantuman uhatessa, että liitovaltion ei ole supistettava menojaan, vaan elvytykselle on varaa juuri menosäännön verran. Yhtä lailla tiedetään, että liittovaltiolta on turha mennä anomaan etuisuuksien kasvattamista ja puhua jakovarasta vahvan noususuhdanteen oloissa.
Viime syksynä Sveitsin sosialistit yrittivät yhdessä kristillisdemokraattien ja vihreiden kanssa romuttaa Sveitsin velkajarrun, koska se ei ole sallinut suuria alijäämiä. Liberaalipuolue FDP, kansalliskonservatiivinen SVP ja porvarillinen BDP kuitenkin estivät Sveitsin paluun suurten suhdannevaihteluiden ja velkaantumisen tielle.
Poliitikkojen turhamaisuus on uhka
Tiukka suhdanteita tasaava velkajarru Sveitsin malliin on ikävä poliitikoille. Se tekee niistä tarpeettomia.
Juuri sitä Suomi tarvitsisi kipeästi. Suomen tulevaisuuden haaste on edelleen ikääntyvä väestö ja ikäsidonnaisten menojen kasvu. Nykyinen hallitus painii edelleen sen kanssa, voiko se edes saada velkaantumista taittumaan kautensa aikana, kun kestävyysvaje edellyttäisi ylijäämiä.
Kokoomus on halukas pitämään yllä kasvuun kääntyneen talouden oloissa menokurista, joka helpottaisi tilannetta tulevalla vuosikymmenellä ja tulevien taantumien oloissa. Keskusta haluaisi löysätä talouskuria. Vasemmistossa on jopa haluja elvyttää.
Näin poliitikoiden turhamaisuus kansalaisilta kerättyjen varojen hyväntahtoisessa uusiokäytössä uhkaa johtavaa Suomessakin jälleen myötäsykliseen finanssipolitiikkaan. Suomi kiristää taantuman oloissa ja löysää noususuhdanteen oloissa. Jakovarasta tulee jälleen jakovaara. Näin syvennetään taantumia ja pidetään huolta siitä, että tulevaisuudessakin ongelmat ovat isompia kuin niiden tarvitsisi olla.
Jos poliitikoilla olisi Suomessa vastuullisuutta, jokainen tekisi kaikkensa, jotta Suomessakin lakiin kirjattaisiin Sveitsin mallin mukainen joustava menosääntö.
