Vasemmistolainen kirjailija Hannu Salama muistetaan Juhannustansseista (1964) ja sitä seuranneesta jumalanpilkkatuomiosta. Kohu syntyi myös vuonna 1972 ilmestyneestä romaanista Siinä näkijä missä tekijä. Teoksessa kuvataan Tampereella jatkosodan aikana toimineita kommunisteja, jotka muun muassa organisoivat sabotaaseja Neuvostoliitosta lähetetyn desantin johdolla.
Kirjasta loukkaannuttiin syvästi. Ei suinkaan porvarillinen Suomi, vaan laitimmainen vasemmisto, etunenässä Suomen kommunistisen puolueen SKP:n sisäinen vähemmistö, taistolaiset. Itsekin kommunismia sympatisoinut Salama joutui toverituomioistuimen hyökkäyksen kohteeksi. Hän ei ollut minkään puolueen jäsen, vaan ennen kaikkea kirjailija. Salama halusi kuvata ihmistä oman kirjailijan näkemyksensä mukaan, myös ihmisyyteen kuuluvan kataluuden ja rujouden. Jokainen ihminen on ainutkertainen yksilö, ei minkään poliittisen aatteen tai identiteettiryhmän ”edustajaksi” palautuva olento.
Totisten tovereiden mukaan Salaman teoksessa kuvattiin kommunisteja loukkaavalla tavalla, ei kirkasotsaisina, aatteen uupumattomina sotureina kuten olisi pitänyt. Salaman kimppuun käyneet taistolaiskirjailijat, esimerkiksi Kalevi Seilonen, olivatkin tuomassa Suomeen Neuvostoliiton virallisen puoluelinjan mukaista taideoppia, joka oli nimeltään sosialistinen realismi. Keskeistä siinä oli se, miten neuvostokansalaisia ja työläisiä ympäri maailmaa piti kuvata. Kirjallisuuden piti palvella vallankumousta näyttämällä ihmiset esimerkillisinä, ihailtavina sankareina. Tehokas ennakkosensuuri varmisti, että Neuvostoliitossa julkaistu kirjallisuus noudatti tätä linjaa.
Tutulta kuulostaa vuonna 2023. Suomalaisiin kustantamoihin on ujutettu sensitiivisyyslukijoiksi tai kokemuslukijoiksi kutsuttu ennakkosensuurikoneisto. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola puolustelee ja valkopesee sensuurijärjestelmää 19.3.2023 julkaistussa jutussaan: ”…kokemuslukeminen on keino vääristyneiden tai loukkaavien tapojen estämiseksi”.
”Yleistymässä ja normalisoitumassa on käsite sensitivity reading”, Ahola kirjoittaa. Kukahan tätä taiteenvapauteen räikeästi puuttuvaa toimintaa on ”normalisoimassa”?
Jutussa annetaan ymmärtää, että kyse olisi aivan tavanomaisesta teosten kustannustoimittamisesta. Höpöhöpö. Asioista kannattaa puhua niiden oikeilla nimillä ja torjua orwellilainen uuskieli, jolla ilmiöiden taustat ja tavoitteet yritetään piilottaa. Kokemuslukija tarkoittaa oikeasti woke-aktivistia, jolle on nyt annettu merkittävää vaikutusvaltaa siihen, mitä kirjallisuudessa saa sanoa. Loukkaantumalla sensuroimisen ilmiö palautuu politiikkaan, kuten 1970-luvullakin. 2020-luvulla kyse on englanninkielisestä maailmasta Suomeen tuodusta woke-ideologiasta, joka näyttäisi nauttivan laajaa kannatusta vasemmistoliitossa, vihreissä ja myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa. Woke-aktivistien lisäksi Aholan kirjoituksessa mainitaan kaksikin vihreää puoluepoliitikkoa, jotka ohjaavat nyt sensitiivisyyslukijoina kirjallisuutta ideologiseen puhdasoppisuuteen, Bella Forsgrén ja Amu Urhonen.
Miltä kuulostaisi sensitiivisyyslukija Päivi Räsänen, jolle annettaisiin valta ohjailla sitä, miten hänen edustamaansa uskonnollista vähemmistöä saa kuvata? Milloin kustantamot pyytävät perussuomalaisia poliitikkoja määrittelemään, kuinka niin sanotuista kantasuomalaisista ihmisistä pitää kirjallisuudessa kertoa?
Kuten 1970-luvullakin joukko kirjailijoita on lähtenyt innolla mukaan sananvapauden rajoittamiseen ja itsesensuuriin. Taistolaiskirjailijoiden jalanjäljillä he ovat valmiita antamaan ulkopuolisille vallan käskeä, kuinka he kuvaavat ihmistä ja maailmaa kirjoissaan. Ettei kukaan vaan loukkaantuisi. Tämä on varma tie kirjallisuuden kuolemaan, sen muuttumiseen merkityksettömäksi.
Onnistuessaan kirjallisuus voi tönäistä lukijan ajattelemaan uudella tavalla. Se voi järkyttää, shokeerata ja ravistella hereille, kysyä kysymyksiä, joita kukaan ei ole ennen uskaltanut kysyä. Parhaimmillaan kirjallisuus kertoo ihmisenä olemisen valosta ja pimeydestä ja kaiken olemisen monimutkaisuudesta ja monimuotoisuudesta. Tämä on täydellinen vastakohta sosialistiselle realismille tai woke-ideologian ohjaamalle punavihreälle kirjallisuudelle.