Politiikantutkimuksen professorina London School of Economicsissa työskentelevä Lea Ypi käsittelee teoksessaan synnyinmaansa Albanian tilannetta 1980- ja 1990-luvuilla.
Vuonna 1979 syntynyt Lea eli perheessä, jonka taustat eivät olleet aivan tavalliset. Suvusta löytyi liikemiehiä, kuvernöörejä ja muun muassa maan 10. pääministeri Xhaver Ypi. Vuonna 1946 alkaneen tiukan sosialistihallinnon aikana näistä sukujuurista kannatti vaieta visusti.
Kun luokkavihollisen nimi tuli koulukirjoissa vastaan, Lea joutui selittämään, ettei hän ollut mitään sukua entiselle pääministerille, sama sukunimi oli vain sattumaa.
Sosialismin arkea
Ypi muistaa lapsuudestaan jatkuvat jonot, joihin oli kehittynyt oma systeeminsä. Albaniassa jonkin tuotteen jonotus saattoi kestää monta vuorokautta. Jos halusi välillä poistua jonosta, piti vain löytää joku sopiva tavara, jonka jätti odottamaan siksi aikaa, kun itse oli muualla.
Rikkeiden pelossa jonossa olevia esineitä tarkkailtiin säännöllisesti ja silloin harvoin, kun sääntöä rikottiin, seurauksena oli raakalaismaisia tappeluita. Toinen sääntö oli, että heti kun tavaraa saapui kauppaan, jonoon jätetyt esineet menettivät merkityksensä.
Länsimaiset tavarat olivat arvossaan. 1980-luvun puolivälissä Lean äiti oli ostanut tyhjän Coca-Cola tölkin työkavereiltaan. Tuolloin colatölkit olivat Albaniassa äärimmäisen harvinaisia ja ne olivat yhteiskunnallisen statuksen symboleja. Jos jokin perhe oli onnistunut hankkimaan tölkin, se asetettiin näkyville olohuoneeseen, yleensä kirjaillulle pikkuliinalle television tai radion päälle, mahdollisesti maan pitkäaikaisen johtajan Enver Hoxhan valokuvan viereen.
Albaniassa kävi turisteja hyvin vähän. Myöhemmin Ypi linjasi, että turisteja oli kahta lajia: realisteja ja unelmoijia. Unelmoijat kuuluivat marxilais-leninistiseen joukkoon ja heitä tuli enimmäkseen pohjoismaista. He palvoivat Albaniaa maailman ainoana maana, joka oli onnistunut rakentamaan toimivan sosialistisen yhteiskunnan ilman minkäänlaisia myönnytyksiä.
Toinen ulkomaalaisryhmä olivat asioihin realistisesti suhtautuneet ihmiset, jotka olivat jo nähneet kaikki normaalit turistikohteet ja joille erikoistuneet matkanjärjestäjät myivät eksoottista seikkailua sulkeutuneeseen Albaniaan.
Rakennemuutos
Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan myllerrykset ulottuivat myös Albaniaan. Joulukuussa 1990 Lean kotimaa julistettiin valtioksi, jossa vallitsi monipuoluejärjestelmä vapaine vaaleineen, jotka järjestettiin seuraavana vuotena.
Lea uskoi aidosti sosialismiin ja odotti innokkaasti päivää, jolloin voitaisiin siirtyä kommunismiin. Siksi hänelle oli valtava järkytys, kun hänen vanhempansa ilmoittivat, etteivät olleet koskaan aidosti kannattaneet puoluetta. He olivat opetelleet iskulauseet ulkoa ja toistelleet niitä loputtomiin, aivan kuten kaikki muutkin. Vuosia myöhemmin Lea totesi, että hänen lapsena omaksumansa aatteet eivät olleet juurtuneet niin syvälle, ettei hän olisi onnistunut pyristelemään niistä vapaaksi.
Lean isälle uudet ajat toivat menestystä. Muutamassa vuodessa hänestä tuli Albanian suurimman sataman Durrësin pääjohtaja, jolle annettiin käyttöön Mersu ja autonkuljettaja. Työ ei kuitenkaan ollut helppoa, kuten kaikki valtionyhtiöt, satama teki jatkuvaa tappiota. Pääjohtaja kävi jatkuvasti neuvotteluja Maailmanpankin asiantuntijoiden kanssa, jotka painostivat leikkaamaan kuluja.
Maailmanpankki käytti prosessista nimeä rakennemuutos, jonka kautta tärkeintä oli hankkiutua eroon ylimääräisestä työvoimasta, etenkin kouluttamattomista ruumiillisen työn tekijöistä. Satamassa oli töissä esimerkiksi satoja romaneja ja Lean isän tehtävänä oli irtisanoa kaikki. Joka aamu perheen talon edessä oli kymmeniä romaneja rukoilemassa työpaikkansa puolesta, mutta muutos oli väistämätön.
Talousromahdus
Markkinatalouden koittaessa Albaniaan syntyi yrityksiä, jotka paikkasivat maan alikehittyneen taloussektorin puutteita. Yhtiöt lupasivat kymmenien prosenttien korkoja niille talletettua rahaa vastaan. Aluksi Ypin perheessä ei ollut innostusta sijoituksiin, mutta monien ystävien neuvosta hekin lähtivät mukaan.
Uusien yritysten talousasiantuntijat yrittivät opettaa kansalle uusia termejä, kuten kehittyvä talous ja siirtymätalous, mutta yksi termi olisi kuvannut tilannetta parhaiten: pyramidihuijaus.
Vuoden 1996 aikana alkoi käydä selväksi, etteivät yritykset pysyneet lupaamiensa korkeiden korkojen tahdissa. Pian ne kaikki olivat maksukyvyttömiä ja tämän seurauksena yli puolet kansasta, Ypin perhe muiden mukana, menetti säästönsä.
Hallitusta syytettiin firmojen kanssa vehkeilystä, ja kansa lähti vuoden 1997 alussa kaduille ja vaati rahojaan takaisin. Mielenosoitukset levisivät kaikkialle maahan. Kauppoja ja yrityksiä ryöstettiin, siviilit hyökkäsivät sotilastukikohtia vastaan ja seurasi ennennäkemätön siirtolaisuusaalto. Yli 2 000 ihmistä menetti henkensä levottomuuksissa.
Lea Ypi: Vapaa – Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa. Suomentanut Riina Vuokko. 304 sivua. Atena/Kustannusosakeyhtiö Otava.
