Brittiläinen toimittaja ja kirjailija Sinclair McKay käsittelee teoksessaan Berliinin vaiheita 1900-luvulla.
Keväällä 1945 Berliiniä kohtasi hävitys, jolle löytyy vertaa vain keskiaikaisista tuhon kuvauksista. Sitä mukaa kun tietoja neuvostojoukkojen kostotoimista levisi berliiniläisten keskuuteen idästä tulevien pakolaisten myötä, kaupunkilaiset alkoivat ymmärtää, että tilinteon hetket olivat lähellä. Berliiniläiset joutuivat selviytymään keinoilla, joista monet koettelivat yleisesti hyväksyttyjä ihmisyyden rajoja.
Kärsimykset saivat vielä uuden ulottuvuuden, kun kaupungissa levisi itsemurha-aalto. Syitä oli useita, kuten pelko puna-armeijan vangiksi joutumisesta. Vannoutuneet natsipuolueen jäsenet eivät pystyneet kuvittelemaan kansallissosialismin jälkeistä maailmaa.
Berliinin ympäristön puolustuksesta vastasi Wehrmacht. puolustusjärjestelyissä oli osansa myös syksyllä 1944 perustetulla -järjestöllä, Volkssturmilla. Siihen oli tarkoitus värvätä kaikki miespuoliset siviilit, jotka olivat vielä olleet vapautettuja asepalveluksesta terveydellisistä tai työtehtäviin liittyvistä syistä. Ikärajoja venytettiin huhtikuussa 1945 kolmetoistavuotiaista pojista seitsemänkymmentävuotiaisiin ukkoihin.
Keväällä 1945 Berliinin puolustajien tehtävä oli mahdoton, vastassa oli yli puolentoista miljoonan miehen vahvuiset neuvostojoukot. Tätä hyökyaaltoa ei alle 50 000 asevoimien sotilasta, 40 000 volkssturmilaista ja epälukuinen joukko Hitler-Jugendin poikia pystyneet pysäyttämään.
Kolmannen valtakunnan viimeisissä pyörteissä oli vielä jäljellä raivoisaa voimaa. Valtiopäivätalo oli neuvostojoukoille tärkeä symbolinen tavoite, jonka ne yrittivät saavuttaa mahdollisimman pian nostaakseen punalipun rakennuksen katolle. Tavoitteena oli nostaa lippu huhtikuun 30. päivänä, mutta valtiopäivätalon viimeiset puolustajat iskivät vimmatusti takaisin ja saivat pidettyä asemansa vielä pari päivää.
Saarto
Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä nopeasti kasvanut epäluulo ja pelko saivat vuodesta 1948 lähtien näkyvimmät ilmenemismuotonsa juuri Berliinissä.
Kaupunki oli jaettu neljään miehitysvyöhykkeeseen USA:n, Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken. Vyöhykerajoilla ei ollut sodan päättymistä seuranneina kuukausina juuri mitään käytännön merkitystä. Kaupunkilaiset saattoivat kulkea idästä länteen ja päinvastoin, kunhan mukana oli henkilöllisyystodistus.
Liikenne Berliinin länsivaltojen miehitysvyöhykkeiden ja läntisen Saksan välillä oli mahdollista tarkasti määriteltyjä maanteitä, rautateitä, kanavia ja ilmakäytäviä pitkin.
Kylmän sodan alkaessa Berliini oli kartalla keskellä punaista aluetta. Neuvostoliittolaiset olivat olettaneet länsivaltojen vetävän ennen pitkää joukkonsa Berliinistä ja Saksan länsiosasta. Josif Stalinin suunnitelmissa oli yhtenäinen kommunistinen Saksa.
Hankaukset suurvaltojen välillä lisääntyivät jatkuvasti ja kesällä 1948 Neuvostoliitto päätyi ratkaisuun, että länsivallat oli kammettava pois Berliinistä. Syynä oli muun muassa USA:n suunnitelma ottaa läntisessä Saksassa käyttöön uusi valuutta talouden vakauttamiseksi. Tämä raivostutti Neuvostoliiton, joka kieltäytyi ottamasta länsimarkkaa maksuvälineeksi.
Kesäkuun 24. päivänä 1948 Neuvostoliitto sulki Berliinin ja läntisen Saksan väliset maa- ja vesiliikenneyhteydet. Yhdysvallat vastasi lopettamalla teollisuuden raaka-aineiden rautatiekuljetukset Neuvostoliiton vyöhykkeelle. Läntisen Berliinin asukkaat valtasi aiheellinen pelko siitä, että Neuvostoliitto pyrki saarrolla näännyttämään heidät nälkään.
Ainoaksi toivoksi jäi yksi ainoa ilmakäytävä, jonka neuvostoliittolaiset olivat jättäneet läntisen Saksan ja Berliinin välille. Aluksi yhdysvaltalaiset arvioivat, etteivät edes lentokuljetukset Berliiniin helpottaisi kriisiä minkään vertaa. Sen sijaan Britannian ulkoministeri Ernest Bevin tuki tarmokkaasti ilmasillan perustamista, joka alkoi toimia heinäkuussa 1948.
Kriisin vaikuttavimmaksi näyttämöksi muodostui Berliinin eteläosassa sijaitseva Tempelhofin lentokenttä, jonne länsikoneet laskeutuivat, elintarvikelastit purettiin, koneet tankattiin, minkä jälkeen ne nousivat taas ilmaan. Vaikka neuvostohävittäjät häiritsivät kuljetuskoneita satoja kertoja, lentokoneet eivät poikenneet reiteiltään.
Berliinin huolto siis toimi, mutta ilmapiiri oli jännitteinen, neuvostoliittolaiset eivät näyttäneet antavan periksi tuumaakaan. Lisäksi ei tiedetty, kuinka pitkälle he olisivat valmiita menemään ja kärjistyisikö tilanne aseelliseksi yhteenotoksi. Berliinin saarto kesti kaikkiaan 11 kuukautta.
Neuvostoliitto oli laskenut, että saarto olisi häirinnyt länsiliittoutuneiden elämää siinä määrin, että nämä olisivat lähteneet Berliinistä. Oletus perustui harhaiseen psykologiaan ja ideologiseen väärinkäsitykseen.
Sinclair McKay: Berliini. Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä. Englannin kielestä suomentanut Tapio Kakko. 496 sivua. Minerva Kustannus Oy.