Tulevan vuoden presidentinvaaleihin liittyy poikkeuksellinen piirre. Niin kauan kuin muistan – mikä alkaa kattaa kiusallisen pitkän ajan eli Kekkosen jälkeisen Suomen – näin vaalien alla presidentti-instituution tarpeellisuus on kyseenalaistettu. Ajatuksen esittäjinä ovat olleet yhteiskunnalliseen pohdiskeluun osallistuneet usein hyvin arvovaltaiset tahot.
Tavallaan kyse on ollut kansallisen menuetin askelmerkeistä. On ollut hyvä pohtia, varmistaa että presidentillä on ollut perusteltu rooli. Taitaa olla niin, että vuoden 2024 vaalit käydään ilman mainittua tasavaltalaista hovitanssia. Presidentti-instituution kyseenalaistaminen ei kansainvälisen politiikan viimassa tunnu soveliaalta. Osansa on varmasti myös siinä arvostuksessa, jota sekä kansalaiset että eliitti tuntevat nykyisen tasavallan presidentin tekemää työtä kohtaan.
Tilanne on toki paradoksaalinen. Juuri nyt sekä akateemista että poliittista keskustelua olisi syytä käydä. Vaikka meillä suomalaisilla oli ainakin omasta mielestämme kaikki nämä vuoden olemassa oleva NATO-optio, ei tuota optiota löytynyt valtiosäännön valtaoikeuksia koskevasta lainsäädännöstä. Suomi on ainoa maa, jota edustaa EU:n ja NATO:n huippukokouksissa eri henkilö ja eri instituutio.
Olen itse oman aikakauteni ajattelun vanki. Mielestäni suoralla kansanvaalilla valitun presidentin ja parlamentin – ja sitä myötä hallituksen sekä sen pääministerin – tulee molempien olla aktiivisia toimijoita omilla tonteillaan. Noiden tonttien rajalinja on muuttunut evoluution myötä nykyiselle tolalle, joka mielestäni muodostaa pääsääntöisesti viisaasti jaotellut kokonaisuudet. Presidentin nimitysoikeuksia voitaisiin karsia ja armahdusoikeus voitaisiin reliktinä poistaa, nämä ovat hienosäätöä.
Olen puolustanut ja puolustan edelleen suoralla kansanvaalilla valitun presidentin roolia myös siksi, että yksittäinen pääministeri edustaa varsin usein poliittista liikettä, joka on vaaleissa saanut taakseen neljänneksen tai viidenneksen äänestäneistä kansalaisista. Eduskuntavaalit voittaneiden puolueiden saavuttamien äänien osuus kaikista äänioikeutetuista on niin pieni, ettei siitä vaalien yhteydessä tohdita edes julkisesti kirjoittaa.
Tästä pääsemmekin kolpakkokeskustelujen kultaiseen hetkeen, syy-seuraus-suhteiden pohtimiseen.
Väitän, että ilman presidentti-instituutiota suomalainen parlamentarismi olisi kehittynyt huomattavasti voimakkaammin kohti kaksipuoluejärjestelmää. Vaikka sekä vasemmistossa että oikeistossa on Suomen poliittisessa historiassa ollut rajuja ja pitkälti Neuvostoliiton hajota-ja-hallitse-politiikan luomia jakolinjoja, olisi Suomi ilman presidenttiä ollut puoluerakenteeltaan toisenlainen – kaksinapaisempi.
Väitän myös, että omassa maailmanajassamme kaksipuoluejärjestelmään nojautuva parlamentaarinen järjestelmä on alttiimpi ajautumaan polarisaation allikkoon. Kaksipuoluejärjestelmässä uusien puolueiden synty ja olemassa olevien puolueiden uusiutuminen tapahtuu hyvin hitaasti tai jää tyystin tapahtumatta.
Kehäpäätelmäni luo siis ajatuksen siitä, että aktiivisen presidentti-instituution olemassaolo on taannut nykyisenkaltaisen monipuoluejärjestelmän kehityksen. On mahdollista, että kansallinen politiikkamme olisi paljon blokkiintuneempaa ja kenties vihreiden ja perussuomalaisten syntyyn johtanut energia olisi voinut ohjautua muualle kuin parlamentaarisen järjestelmän sisälle.
Kaksipuoluejärjestelmillä ei mene tätä nykyä maailmalla kovin kaksisesti. Iso-Britannian ja Yhdysvaltain lisäsi esimerkkejä löytyy muitakin. Demokraattisten kansakuntien mielenliikkeet eivät malta mahtua jaotteluihin, joiden syntyä ihmiset eivät sen paremmin tunne kuin ymmärrä.
Olen itsekin tuskaillut aikanaan suomalaisten eduskuntapuolueiden määrää ja pohtinut mielestäni aiheellisesti, miten kaikkiin noihin puolueisiin löytyy riittävä määrä talenttia. Jos minun tulisi valita kaksipuoluejärjestelmän ja nykyisen sekamelskan välillä, pitäytyisin pitkin hampain nykyisessä.
Vaikka olen peräänkuuluttanut blokkipolitiikkaa äänestäjien kuluttajansuojaan vedoten, olen valmis vetämään osan noista sanoistani takaisin. Kaksipuoluejärjestelmä tuottaa takuuvarmasti vaihtoehdottomuutta, joka ei huomioi maailman muutosta.
Juuri tällä hetkellä voi olla vaikeaa löytää nykyisen puoluerakenteemme maallemme luomaa siunausta. Olen kuitenkin taipuvainen henkilökohtaiseen resilienssiin poliittista järjestelmäämme kohtaan niin kauan kuin hankaluudet eivät koske ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Kaksipuoluejärjestelmässä vielä nykyistäkin suurempi osa kansalaisista kokisi jäävänsä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle.
Kaiken tämän kirjattuani toivon kuitenkin kainosti, että Suomessa on toimiva hallitusohjelmaa toteuttava hallitus ennen kuin seuraavien presidentinvaalien tulos on selvillä.
