Kenellekään ei liene epäselvää, etteikö Suomen Natoon liittymisen päivä olisi ollut hyvä päivä myös Natolle. Jätettyään virallisen jäsenhakemuksen liittokunnalle, Suomen edustajat toistivat samaa peruslähtökohtaa kaikissa tapaamisissa, haastatteluissa ja ulostuloissaan: Nato saisi Suomesta a-luokan jäsenen – olemme turvallisuuden tuottaja, emme sen kuluttaja.
Suomen viestintä oli ytimekästä ja upposi muihin jäsenmaihin tarkoitetulla tavalla. Jäsenyyden edistäminen suorituskykyihin perustuen olikin helppoa, sillä meidän tapauksessamme luvut täsmäävät eikä puolustusvoimia tarvitse hävetä. Väkilukuumme suhteessa suurikokoinen sodan ajan vahvuus sekä reservi, modernisaation keskellä olevat maa-, meri- ja ilmavoimat sekä tuntemus itänaapuristamme olivat eduksemme – etenkin turvallisuuspoliittisissa olosuhteissa, joissa ymmärrys ja osaaminen tavanomaisesta sodankäynnistä Venäjän uhan kasvaessa olikin kysyttyä. Jotain Suomen tärkeydestä Natolle kertoo sekin, että liityimme jäseneksi ennätysnopeassa tahdissa, vain 273 päivässä.
Nato-Suomen arjen alkaessa kysymys ei silti suurilta osin ole siitä, miten puolustuksellista yhteensopivuutta liittokunnan kanssa kehitetään. Tästä Suomella on selkeät askelmerkit jo vuonna 1994 alkaneen Nato-kumppanuuden suunnitteluprosessin myötä (PARP). 2000-luvulta alkaen maanpuolustuksen suorituskykyjä ja hankintoja on kehitetty tietoisesti Naton yhteensopivuusstandardien mukaisesti. Saimme myös ensimmäiset Naton poliittiset tavoitteet puolustussuunnitteluprosessin (NDPP) osalta tämän vuoden keväällä. Tavoitteet eivät ole julkista tietoa, mutta Suomen sijainti Venäjän rajamaana ja opetukset sodasta Ukrainassa voisivat viitata siihen, että meidänkin on tarkasteltava nopean toiminnan taistelujoukkojen ohella ilmapuolustuksen, ohjustorjunnan sekä kaukovaikutteisten aseiden kehittämistä.
Työtä siis riittää sotilaallisella puolella, mutta kuten Suomen jäsenyysprosessi Turkin ja Unkarin kokemusten kautta on opettanut, kyseessä on ennen kaikkea poliittisesta liittoumasta. Juuri poliittista yhteensopivuutta Suomi joutuukin nyt tästä eteenpäin opettelemaan, jotta se voi menestyksekkäästi ajaa turvallisuus- ja puolustuspoliittisia tavoitteitaan läpi Natossa. Tyhjästä emme lähde liikkeelle vuosikymmenten kumppanuuden johdosta, mutta jäsenyys vaatii täysin erilaista tulokulmaa suhteessa tavoitteidemme ajamiseen.
Olennaista onkin ymmärtää, miten liitymme Natoon aikana, jolloin liittokunta elää murroskautta. Venäjän uhkan kasvu, pyrkimykset palauttaa liittokunnan pelote uskottavalle tasolle ja uudet alueelliset puolustussuunnitelmat määrittelevät Naton strategista kehikkoa pitkälle eteenpäin. Pohjolan ja arktisen alueen puolustus on tämän kaiken keskellä strategisesti tärkeä ja yhtenäinen kokonaisuus, josta Suomi saa vastattavakseen oman osansa.
Naton murroskauden ohella poliittisesti yhtä tärkeää on sisäistää, miten kovien vääntöjen liitossa pelkkä mallioppilaan aseman rakentaminen suorituskykyihin pohjautuen ei riitä Suomelle toimintalinjaksi. Mallioppilaan päällystakkia ei siis pidä itseisarvoisesti pukea. Emme ole pienvaltio Natossa. Jotta Nato-Suomi voi olla menestyksekäs tavoitteidensa toteuttaja, on meillä oltava selkeä käsitys siitä, mitä haluamme liittokunnalta ja miten saavutamme sen.
Tavoite on lähtökohtaisesti selkeä: kyky muodostaa yhdessä mahdollisimman tehokas sotilaallinen pelote Venäjän varalle. Tällä hetkellä Venäjä on Naton selkein sotilaallinen uhka ja sen hillinnässä Suomella on sekä saatavaa että annettavaa. Alueellisten puolustussuunnitelmien uskottava toimeenpano ja toimivien komentorakenteiden rakentaminen tätä varten lähivuosina ovat Nato-Suomen tärkeimpiä tehtäviä. Tässä onnistuminen vaatii puolestaan kansallisen toimintalinjan. Suomella on oltava kykyä löytää ystäviä Natossa ja määrätietoista halua sitouttaa Naton läsnäoloa Pohjois-Eurooppaan. Suomen on myös vaadittava taakanjakoon osallistumista muilta jäsenmailta. Muutos strategisessa kulttuurissa on väistämättä iso, sillä pelkillä hiljaisilla signaaleilla ja eleillä näitä ei edistetä.
Ystävien osalta Suomen lähtötilanne on hyvä. Meille luontainen ryhmittymä Natossakin ovat Pohjoismaat ja kahdenväliset suhteet varsinkin Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa. Näiden maiden kohdalla tahtotila Pohjolan turvaamiseksi on yhtenevä. Jokainen näistä ymmärtää, miten kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa Naton ja Venäjän teoreettisen sodan leimahduspiste on siirtynyt Saksan rajoilta Itämerelle.
Emme kuitenkaan voi rajoittaa ystävien hakua perinteisiin käsityksiin. Aiemmat allergiat Baltian maiden puolustamiselle on jätettävä taakse. Puola on lisäksi kovaa vauhtia kehittymässä Itämeren alueen sotilasmahdiksi. Oma lukunsa ovat Naton itäiset reunavaltiot, kuten Romania, Bulgaria, Tšekki ja Unkari. Näiden kanssa Suomella voi olla liittokunnassa enemmän yhteistä kuin luulemme eikä meillä ole varaa ylenkatsoa maiden strategista kulttuuria.
Naton sitouttaminen Pohjolaan vaatii sekin uutta ajattelua. Jos aiemmin Suomen aktiivisen vakauspolitiikan linja pyrki varomaan Naton liiallista lipunnäyttöä lähialueillamme, nyt tilanne on toisin. Strategisessa viestinnässä on opittavaa sen osalta, miten viestimme aiempaa avoimemmin Naton pelotteesta Venäjän suuntaan Itämerellä ja arktisella alueella. Tämä edellyttää toistuvaa viestiä muille jäsenmaille siitä, että Naton läsnäolo täällä on toivottavaa ja luo vakautta. Poliitikkojen ei siis tulisi tuudittautua Suomessa esimerkiksi ajatukseen siitä, miten Venäjän joukot lähialueiltamme ovat pitkälti tuhoutuneet Ukrainassa vaan enemminkin puhua siitä, miten varaudumme niiden paluuseen.
Keskustelu taakanjaosta Natossa jatkuu varmasti, eikä Yhdysvaltojen häilyvyys tässä suhteessa ole häviämässä. Suomeen tulee väistämättä kohdistumaan paljon aiempaa enemmän painetta muilta jäsenmailta sen suhteen, mihin kykyjämme halutaan käyttää ja kehittää. Monet myös saattavat toivoa, että taakanjaon tasoittuminen tapahtuisi uusien jäsenmaiden kustannuksella. Ikävä kyllä, Naton keskuudessa onkin pitkä perinne matelusta suorituskykytavoitteiden kehittämisessä – tämä selviää jo tarkastelemalla puolustusmenojen käyttöä jäsenmaiden välillä. Kenties surullisenkuuluisin esimerkki tästä on Saksa, joka huolimatta aikeistaan investoida miljardeja puolustukseen edelleen tuntuu pysyvän paikallaan.
Suomi ansaitsee tällä hetkellä paikkansa pöydässä Naton taakanjaon osalta. Puolustusmenot kuitenkin kääntyvät laskuun nykyisellä investointitasolla vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Mikäli Suomi haluaa kantavan äänen Natossa, on meidän kyettävä yli vaalikausien kestäviin sitoumuksiin riittävästä puolustusmenojen tasosta. Maanpuolustuksen tarpeet lähtevät viime kädessä aina oman alueen puolustamisesta, mutta niillä on Natossa myös välinearvoa: kun lunastaa paikkansa pöydässä, tarjoutuu samalla parempi mahdollisuus olla osana määrittelemässä agendaa. Jotta voimme vaatia muilta reilua osallistumista yhteisiin talkoisiin ja toimia kirittäjänä, on oma vastuu hoidettava.
Halutessaan Suomi voi olla merkittävä vallankäyttäjä Natossa ja ajaa menestyksellä tavoitteitaan. Talon tapojen opettelu ja sitä kautta poliittisen Nato-yhteensopivuuden saavuttaminen vie väistämättä aikansa, mutta aika kansallisille visioille on nyt. Sotilaallisen mallioppilaan on lunastettava itsensä kokoinen rooli liittokunnassa. Tällöin tervehenkisen itsekkyyden omaksuminen osana Nato-diplomatiaamme on tervetullutta.
